Jo
toisena vuonna peräkkäin hakemukseni ammatilliseen koulutukseen ei johtanut
mihinkään. Tällä kertaa pääsin ihmeen kaupalla peräti haastatteluun asti, mutta
siihen se sitten tyssäsikin, vaikka hakijoista sisään otettiin yli kolmannes.
(Tämä tuntuu myös hyvin kannustavalta liittyen työnhakuun: työhakemuksillani en
ole koskaan päässyt edes haastatteluun asti, ja kun haastattelussa
esiintymistaitoni eivät todistetusti riitä edes näillä sisäänpääsylukemilla,
mitkä ovatkaan mahdollisuuteni, jos valituksi tuleekin yksi sadasta tai
harvempi? Se nimittäin on tilanne jokaisen kaikille avoimen työpaikan kohdalla –
ja muihinhan minulla ei ole teoreettistakaan mahdollisuutta.)
Edessä
siis on jälleen yksi vuosi ilman töitä, opiskelua, tuloja ja tulevaisuutta.
Musiikkiani
vielä viimeisimpinä vuosina seuranneet sitkeimmät ovat saattaneet huomata tuotannossani
tietynlaisen paradigman muutoksen. Huumorin määrä on vähentynyt, kun taas
katkeruuden, ihmisvihan, unelmien hautaamisen, vanhenemisen, kaiken turhuuden,
elämään pettymisen, itse aiheutetun häviäjyyden yms. teemoja on käsitelty
enemmän.
Voin
luvata, että suunta tulee jatkossakin pysymään samana – sikäli kun vielä saan
itsestäni puristettua tekstejä ja kappaleita irti. Toisaalta tuntuu, että ei
häviäjyydestäänkään pysty ammentamaan aihetta loputtomiin.
Saa
nyt nähdä, mitä tässä tapahtuu elämän ja CR&KK-projektin suhteen.