Korkeakoulututkinnon mitätöinti omaehtoisesti – onnistuukohan?

Niin yllättävää kuin se onkin, on aivan mahdollista, että korkeakoulututkinnosta on työ- ja muussakin elämässä enemmän haittaa kuin hyötyä, kuten olen saanut karvaasti kokea. Mikäli yliopistossa opiskeltu ainekokonaisuus ei sisällä mitään työmarkkinoilla kysyttyä osaamista eikä opiskeluaikana ole verkostoitunut, luonut kontakteja tai saanut työkokemusta, portit oman alan tai ns. soveltuvaa korkeakoulututkintoa vaativiin töihin pysyvät tiukasti kiinni.

Samaan aikaan akateeminen tutkinto kuitenkin osoittautuu riesaksi hakiessa ruohonjuuritason suorittaviin työpaikkoihin. Näihin hakevaa maisteria pidetään ylikoulutettuna ja tästä syystä kenties huonosti motivoituneena, joka häipyy parempiin hommiin heti tilaisuuden tullen.

Työnhaun lisäksi korkeakoulututkinto jarruttaa myös alanvaihtoaikeita. Sain huomata aikuiskoulutukseen hakiessani, etten pääse ammatilliseen koulutukseen, koska koulutukselleni ei katsota olevan ”työvoimapoliittista tarvetta”. Toisin sanoen minun oletetaan saavan töitä nykyisellä koulutuksellani – mikä ei kuitenkaan ole realismia, kuten pari viimeistä vuotta on osoittanut.

Edellä esitettyjen syiden vuoksi meillä pitäisi olla käytäntö, jolla henkilö voi halutessaan mitätöidä oman tutkintonsa. Tekisin sen välittömästi.

Kunnollista ennakkotapausta asiasta ei liene olemassa. Maisterin tutkintotodistus on kylläkin jälkikäteen peruutettu korkeimmassa hallinto-oikeudessa vilpin ja plagioinnin vuoksi, ja tämä tapaus osoitti sen, ettei yliopisto voi (ainakaan tapauksissa, joissa on kyse epärehellisyydestä) itse hylätä jo antamaansa tutkintoa ”vastaavanlaisissa tapauksissa”.

Mutta voiko yliopisto tehdä sen sellaisessa tapauksessa, jossa tutkinnon suorittamiseen ei liity vilppiä, mutta opiskelija haluaa tutkintonsa pois kaikista rekistereistä? Tämän jälkeen opiskelijaan suhtauduttaisiin esimerkiksi aikuiskoulutukseen haettaessa ensikertalaisena ilman aiempaa koulutusta ja tutkintoa, mikä helpottaisi sisäänpääsyä. Tästä asiasta aion ottaa selvää.

Muussa tapauksessa valehtelen ja ilmoitan kirjoituttaneeni pro gradu -tutkielmani toisella henkilöllä nimellistä korvausta vastaan. Tässä vaihtoehdossa on se ikävä puoli, että tunnustaessaan ”vilpin” saattaa joutua maksamaan korvauksia ja joutuu pilaamaan maineensa. Sittenkin menettelyn hyöty olisi haittaa suurempi: vaikka nuoruus menikin hukkaan hyödyttömän humanistisen tutkinnon hankkimisessa, se ei sentään enää pääsisi hautaamaan alanvaihtohaaveita ja tuhoamaan koko loppuelämää.