Niin
yllättävää kuin se onkin, on aivan mahdollista, että korkeakoulututkinnosta on työ- ja muussakin elämässä enemmän haittaa kuin
hyötyä, kuten olen saanut karvaasti kokea. Mikäli yliopistossa opiskeltu ainekokonaisuus ei sisällä mitään
työmarkkinoilla kysyttyä osaamista eikä opiskeluaikana ole verkostoitunut,
luonut kontakteja tai saanut työkokemusta, portit oman alan tai ns. soveltuvaa
korkeakoulututkintoa vaativiin töihin pysyvät tiukasti kiinni.
Samaan
aikaan akateeminen tutkinto kuitenkin osoittautuu riesaksi hakiessa
ruohonjuuritason suorittaviin työpaikkoihin. Näihin hakevaa maisteria pidetään
ylikoulutettuna ja tästä syystä kenties huonosti motivoituneena, joka häipyy
parempiin hommiin heti tilaisuuden tullen.
Työnhaun
lisäksi korkeakoulututkinto jarruttaa myös alanvaihtoaikeita. Sain huomata
aikuiskoulutukseen hakiessani, etten pääse ammatilliseen koulutukseen, koska
koulutukselleni ei katsota olevan ”työvoimapoliittista tarvetta”. Toisin sanoen
minun oletetaan saavan töitä nykyisellä koulutuksellani – mikä ei kuitenkaan
ole realismia, kuten pari viimeistä vuotta on osoittanut.
Edellä
esitettyjen syiden vuoksi meillä pitäisi olla käytäntö, jolla henkilö voi
halutessaan mitätöidä oman tutkintonsa. Tekisin sen välittömästi.
Kunnollista
ennakkotapausta asiasta ei liene olemassa. Maisterin tutkintotodistus on kylläkin jälkikäteen peruutettu korkeimmassa hallinto-oikeudessa vilpin ja
plagioinnin vuoksi, ja tämä tapaus osoitti sen, ettei yliopisto voi (ainakaan
tapauksissa, joissa on kyse epärehellisyydestä) itse hylätä jo antamaansa
tutkintoa ”vastaavanlaisissa tapauksissa”.
Mutta
voiko yliopisto tehdä sen sellaisessa tapauksessa, jossa tutkinnon
suorittamiseen ei liity vilppiä, mutta opiskelija haluaa tutkintonsa pois kaikista
rekistereistä? Tämän jälkeen opiskelijaan suhtauduttaisiin esimerkiksi
aikuiskoulutukseen haettaessa ensikertalaisena ilman aiempaa koulutusta ja
tutkintoa, mikä helpottaisi sisäänpääsyä. Tästä asiasta aion ottaa selvää.
Muussa
tapauksessa valehtelen ja ilmoitan kirjoituttaneeni pro gradu -tutkielmani toisella
henkilöllä nimellistä korvausta vastaan. Tässä vaihtoehdossa on se ikävä puoli,
että tunnustaessaan ”vilpin” saattaa joutua maksamaan korvauksia ja joutuu
pilaamaan maineensa. Sittenkin menettelyn hyöty olisi haittaa suurempi: vaikka
nuoruus menikin hukkaan hyödyttömän humanistisen tutkinnon hankkimisessa, se ei sentään enää pääsisi hautaamaan
alanvaihtohaaveita ja tuhoamaan koko loppuelämää.