Olen
tässä kesän ja syksyn mittaan tehnyt joitakin työhakemuksia. Määrä ei ole kovin
suuri, sillä käydessäni säännöllisesti läpi avoimia työpaikkoja läheskään joka
kerta vastaan ei tule yhtäkään sellaista, johon täyttäisin työnantajan asettamat
kriteerit edes jotenkin.
Työkokemusta
ei ole eikä koulutukseni pätevöitä mihinkään, joten kaikki sellaiset työpaikat,
joihin vaaditaan joko jotakin koulutusta tai työkokemusta, ovat olleet poissa
laskuista. Jäljelle jäävissäkin yleensä sitten vaaditaan ties mitä
työturvallisuuskortteja tai hygieniapasseja, joita minulla ei myöskään ole.
Aina
silloin tällöin kuitenkin tulee vastaan ilmoituksia, joissa ei vaadita mitään
ja joihin vastaaminen tuntuu mielekkäältä. Tällöin olen laittanut hakemuksen
vireille.
Yleensä
mitään vastausta ei tule. Toisinaan saan automaattivastauksen valinnan
kohdistumattomuudesta minuun. Harvakseltaan pahoitteluissa on mukana myös
masentavia tilastoja: erääseen paikkaan otettiin kolme työntekijää, ja
hakijoita oli yli 600. (Olin ajatellut, että jos hakijoita olisi enintään
viisi, niin minulla voisi olla vielä mahdollisuuksia: ehkä yksi heistä olisi
tunnettu ja tuomittu rikollinen ja toinen 64-vuotias.)
Nyt
olen tehnyt päätöksen, joka edistää työllistymistä ja on hyväksi
kansantaloudelle.
En enää lähetä työhakemuksia.
On
selvää, etten tule työllistymään mihinkään. Jos kuitenkin lähetän turhia
työhakemuksia nolla-CV:lläni ja pilipalikoulutustodistuksillani varustettuna,
joku joutuu aina ne lukemaan ja käsittelemään. Jokaisen turhan työhakemuksen
käsittely taas vie työnantajan aikaa ja hidastaa omalta osaltaan sen pätevän
henkilön työllistymistä, joka – toisin kuin minut – tullaan avoimeen paikkaan
valitsemaan.
Kun
hakemukseni ei ole näissä paperipinoissa hidastamassa prosessia, työt löytävät
nopeammin osaavat ja kykenevät tekijänsä: tehokkuus paranee ja kansantalous
kiittää.
Tämä
palvelus on vähintä – ja enintä – mitä voin yhteiskunnan hyväksi tehdä.