Kansalaispalkka, taide ja taiteentutkimus

Kansalaispalkasta eli perustulosta on keskusteltu kauan. Systeemiä mitä ilmeisimmin kokeillaan jo lähivuosina, tosin myös tätä ”tulossa lähiaikoina kokeiluun” -aietta on kuljetettu mukana vuosia ilman konkreettisia edistysaskeleita. Kansalaispalkan suurimpana etuna pidetään byrokratian purkamista ja kansalaisten saattamista tasa-arvoiseen asemaan: nythän käytössä on ties kuinka monta osin päällekkäistä tukijärjestelmää, kun taas perustulomallissa kaikki tuet maksettaisiin samalla nimellä saajan asemasta (työtön, opiskelija, eläkeläinen jne.) riippumatta.

Kansalaispalkka olisi kuitenkin erittäin kätevä myös monien taide- ja kulttuurialojen näkökulmasta. Näiden suurelta osin täysin turhanpäiväisten ja yhteiskuntaa hyödyttämättömien alojen julkinen rahoitus ja tukeminen nimittäin voitaisiin perustulon myötä lopettaa kokonaan. Ne kyseisten alojen toimijat, joiden työlle on aitoa kysyntää, pärjäisivät jatkossakin.

Nyt meillä kuitenkin on paljon joko taiteen kapitalismikriittistä tai sen l'art pour l'art -ulottuvuutta korostavia taiteilijoita, jotka pitävät kunnia-asianaan sitä, ettei heidän työllään ole taloudellista arvoa ja potentiaalia – ja samaan aikaan he äänekkäästi vaativat rahallista avustusta elämiseensä. Vastaavasti akateemisella puolella esimerkiksi omalla taiteentutkimuksen kenttään kuuluneella alallani professorit ja tutkijat olivat avoimesti ylpeitä siitä, miten heidän tutkimustyötään ei mitenkään voinut soveltaa esimerkiksi yhteiskunnan, yritysmaailman tai elinkeinoelämän tarpeisiin (tai mihinkään muuhunkaan laitoksen ulkopuolisessa maailmassa), vaan koko puuhailulla oli vain ”itseisarvoa”. Mutta siitä viis, että yhteiskunnallinen merkitys on olematonta ja opiskelijat eivät työllisty, koska eivät osaa mitään, mille olisi kysyntää – julkista rahaa pitäisi silti saada!

Perustulo mahdollistaisi sen, että kaikenlainen edellä kuvatun kaltainen ”itseisarvoinen” eli suomeksi täysin täysin yhdentekevä puuhastelu voitaisiin ilman tunnontuskia jättää yhteiskunnassa harrastustoiminnaksi. Ne, joiden mielestä ketään kiinnostamattoman taiteen tekeminen tai vielä edellistä marginaalisempi näpertely eli kyseisen taiteen tutkiminen on vaivannäön arvoista, voisivat jatkossa harrastaa sitä niin, että kansalaispalkka turvaisi heidän minimitoimeentulonsa. Jos köyhyysrajalla kärvistely kuitenkin alkaisi kyllästyttää, mikään ei estäisi vaihtamasta toimenkuvaa johonkin oikeasti hyödylliseen ja tuottavaan: järjestelmä siis kannustaisi mutta ei pakottaisi kansalaisiaan tekemään niin.

Yliopistoissa näiden tuottamattomuudestaan ylpeiden alojen tutkinnonanto-oikeudet voitaisiin säilyttää. Niinpä, jos joku edelleen tahtoisi opiskella ja valmistua ja sen jälkeen opettaa, tehdä tutkimusta ja arvioida muiden tutkimuksia pelkästä intohimosta, hän voisi sitä omalla ajallaan ja rahallaan tehdä, mutta perustulon lisäksi mitään muuta korvausta ei enää julkisesta budjetista maksettaisi kenellekään osalliselle.

Jos yksityistä rahoitusta taiteilijoille ja tutkijoille heruisi, sitä tietenkin voisi ottaa vastaan ja leventää sillä leipäänsä, mutta kun yksityinen sektori ei tähänkään asti ole ollut järin innokas syytämään rahaa humanistisiin lasihelmipeleihin saati ruokkimaan purevia ”kriittisiä” käsiä, tilanne tuskin jatkossakaan muuttuisi – ja miksi pitäisikään?

Bändimuisto

Vähän aikaa sitten kirjoitin nykypäivään sijoittuvasta havainnostani liittyen seuraajieni karun homososiaaliseen sukupuolijakaumaan. Kun aloin muistella vähemmän villiä nuoruuttani, totesin, että historiani ja nykytilanteeni muodostavat katkeamattoman jatkumon.

Minun on tunnustettava menneisyydestäni eräs synkkä salaisuus. Ennen ryhtymistäni itseriittoiseksi multi-instrumentalistiksi ja soittaessani pääasiassa vain koskettimia olen hetken ajan soittanut bändissä.

Olin yläasteella, oli kevään viimeisen kouluviikon perjantai – käsillä oli siis sekä vuoden että elämän kaunein aika. Kotikylämme perinteikäs rock-tapahtuma, joka järjestettiin ehkä yhteensä kolme kertaa ja kävijäennätyskin saattoi lähennellä viittäkymmentä, oli alkanut, ja olin lavalla keyboardin takana punk-metal-räimettä esittäneen yhtyeen kanssa.

Miten tähän kummaan tilanteeseen oli tultu? Yläasteellamme oli minun lisäkseni vain yksi poika, joka soitti koskettimia, ja hänellä sosiaalisena ja joviaalina kaverina (vaikkakaan ei aivan niin taitavana soittajana kuin allekirjoittanut, vaikka itse sanonkin: varsinkin vasemman käden tekniikkani oli huomattavasti edistyneempää) oli jo omat bändikuvionsa. Niinpä poikien keksiessä, että bändiin tarvitaan kosketinsoittaja, katseet kääntyivät minuun. Lupauduin mukaan, sillä soittaminen on mukavaa.

Se riittäköön taustoitukseksi. Olin siis lavalla muiden mukana tiluttamassa Casiollani pyöreissä rilleissäni ja äidin ostamissa pastellisävyisissä kevätvaatteissani (kauluspaita ja suorat housut), kun taas toverini suosivat tyylissään mustia bändipaitoja, ketjuja ja niittejä. Soitin mielestäni hyvin ja bändikaverit ilmaisivat olevansa samaa mieltä. Hetken tunsin jopa kuuluvani joukkoon.

Nopeasti setin jälkeen muut pojat korkkasivat oluet esiintymislavan lähettyvillä, vaikka olimme reilusti alaikäisiä – itsehän vannoutuneena absolutistina kieltäydyin silloin kuten edelleenkin teen. Samassa bändimme ympärille alkoi kerääntyä koulumme tyttöjä, jotka soivat kehujaan ja huomiotaan… kaikille muille paitsi minulle. Olin tyttöjen silmissä täysin näkymätön, joten taktista kypsyyttä osoittaen bändiläisetkin päättivät unohtaa olemassaoloni, etten läsnäolollani pilaisi heidän mahdollisuuksiaan vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Todettuani tilanteen ja sen tosiasian, etteivät kaikki saa soittamallakaan naisia kiinnostumaan, häivyin paikalta vähin äänin ja päätin, etten enää koskaan tulisi soittamaan bändissä. Opettelisin kaikki tarvittavat instrumentit, jotta voisin tehdä musiikkini sataprosenttisesti yksin. Eikä tekemässäni musiikissa olisi mukana pienintäkään yritystä miellyttää naisia – mieluummin päinvastoin. Vaikka Casey Ryback näki päivänvalonsa vasta yli vuosikymmen tapahtuman jälkeen, katkera ja tympeä mulkku anonyymin projektini takana otti ensimmäisiä askeleitaan jo kävellessään yksin pois tapahtumapaikalta auringon laskiessa kevätillassa 90-luvun lopussa.