Pellepelottelubuumi tekee pelosta paitsi aitoa, myös esteettistä ja metaforallista

Viime aikoina olemme saaneet lukea uutisista kiintoisasta ilmiöstä, joka levisi ensin Yhdysvalloista Eurooppaan ja nyt lähiviikkoina jopa Suomeen asti. Salaperäiset ihmisiä ulkona pimeässä pelottelevat pellehahmot lähtivät ilmeisesti ainakin osittain liikkeelle Stephen Kingin romaaniin perustuvan It-minisarjan tulevan elokuvaversioinnin markkinoinnin merkeissä.

Kuten tällaisilla ilmiöillä on usein tapana, touhu alkoi kuitenkin nopeasti elää omaa elämäänsä ja (mahdollinen) alkuperäinen sissimarkkinointifunktio jäi unholaan. Nyt ihmiset pukeutuvat pelleiksi ja lähtevät pelottelemaan lapsia ja ihmisiä kaduilla ilman sen kummempaa syytä tai merkitystä kuin se, että se on hauskaa.

En osaa aina päättää, olenko moralisti vai nihilisti. Moralisti minussa nousee esille aina silloin, kun jotakin tiettyä ryhmää – etnistä, seksuaalista tms. – pelotellaan, ahdistellaan ja vainotaan. Kun vaino on jonkin aatteen ja ideologian motivoimaa ja perustuu ajatukseen siitä, että jokin ryhmä on muita ylempänä tai alempana, moraaliviisarini värähtää mutta estetiikkaviisarini ei. Tällainen välinearvona käytetty pelko on vain banaalia.

Sitä vastoin kaikessa sellaisessa satunnaisessa pelossa ja kärsimyksessä, joka ei lainkaan valikoi kohteitaan, on mielestäni jotakin kaunista ja itsessään arvokasta. Silloin aiheutettu tuska ja ahdistus ovat luonteeltaan absurdia, kaoottista, arvaamatonta, merkityksetöntä ja turhaa – niistä tulee metafora koko elämälle. Ja koska sattumanvaraisesti aiheutetun pelon ja väkivallan kaikki muut merkitykset ovat ei-merkityksiä eli syntyvät siitä, ettei merkitystä ole, toiminnan ainoaksi todelliseksi merkitykseksi jää jäljelle niiden esteettinen funktio: järjettömän pelon, ahdistuksen ja kärsimyksen elämänmakuinen kauneus.

Kunnon pelle ei valitse kohteitaan; pelle tapaa juuri ne, jotka pimeällä tiellä sattuvat kohdalle osumaan. Eikä kohtausta ole ennalta käsikirjoitettu, vaan mitä tahansa voi ja saa tapahtua. Vain silloin tapaamisen satunnaisesta järjettömyydestä ja sen herättämistä aidoista tunteista ja reaktioista voi syntyä todellista, elämän kipeistä realiteeteista vieraantumatonta taidetta.