Mietiskelin
omaa lähes olematonta työhistoriaani. Mitään virallista työkokemustahan minulla
ei ole ollenkaan, mutta epävirallisesti olen toisinaan tehnyt satunnaisia
keikkahommia, sekä raksa- että soitto-. Havaitsin, että näillä keikkahommilla on
tietty yhteinen tekijä.
Jokainen työnantajani
on ollut yli 70-vuotias mies.
Vaikka
otos ei ole kovin suuri, mistä tilastotieteilijä oitis huomauttaisi, niin en sittenkään
jaksa uskoa tämän olevan pelkästään sattumaa. Olen pohtinut ilmiölle selitystä
ja päätynyt seuraavaan tulokseen.
Kaikki
nämä vanhemmat herrasmiehet ovat aloittaneet työuransa sodan jälkeen aikana,
jolloin maamme oli köyhä, mutta töitä oli kaikille enemmän kuin olisi ehtinyt
tehdä. He olivat osa ikäluokkaa, joka muutamassa vuosikymmenessä rakensi pula-aikaisesta sotakorvauksia maksavasta takapajulasta pohjoismaisen
hyvinvointivaltion.
Tätä
valtavaa urakkaa ei tehty markkinoimalla, mainostamalla, brändäämällä, konsultoimalla,
mediavaikuttamalla, imagoa rakentamalla, sosiaalisesta näkyvyydestä
huolehtimalla eikä millään muullakaan narsistisella huomiotalousegoilulla. (Nämä
kaikki edellä mainitut ovat nousseet toiminnan keskiöön – tuskin mitenkään
sattumalta – vasta aikakaudella, jolla tuota hienoa ja ainutlaatuista luomusta, pohjoismaista
hyvinvointivaltiota, on ryhdytty jyräämään globaalin uusliberalismin alle.) Se tehtiin ainoastaan
ahkeruudella; tekemällä oikeita töitä, joissa betonin ainesosiin kuului hikikin,
ja tekemällä ne hyvin ja aikataulussaan.
Olen
aina inhonnut tyhjien tynnyreiden kolistelua. Sen sijaan olen uskonut siihen,
että itsensä kehumisen sijasta paras ja kunniallisin käyntikortti on huolella
tehty työ. Haluan uskoa, että se yksin riittää tekijänsä mainokseksi. Ja niin
se on aina välillä tehnytkin – mutta vain näille jo harmaantuneille ikämiehille,
jotka kokemustensa pohjalta tietävät, että tulosta syntyy vain asioita tekemällä,
ei niistä puhumalla.
Ja
nyt, yksi kerrallaan, nämä miehet ovat jäämässä pois kuvasta, kun vuodet
vierivät, uurteet syvenevät entisestään ja voimat alkavat ehtyä. Heidän aktiivisuutensa
vähentyessä katoan mukana minäkin, sillä kun kasvoin kunnioittamaan heidän
tapaansa toimia ja pitämään sitä ainoana oikeana ja arvokkaana, koen itseni
täysin ulkopuoliseksi nykymaailman menosta.