Kolme
vanhaa toisilleen ennestään tuntematonta englantilaista herrasmiestä istuu pubissa
ja siemailee olutta. Seurueen vaimea keskustelu, joka välillä katkeaa minuuttienkin
hiljaisuudeksi, herää taas hetkeksi henkiin, kun yksi herrasmiehistä kysyy
kumppaneiltaan, mahtaako heillä olla lapsia.
”Kyllä, minulla on yksi poika. Hän on eturivin
poliitikko Brexitiä ajaneessa puolueessa ja onnistui saattamaan koko maamme
poliittiseen ja taloudelliseen sekasortoon”, yksi miehistä vastaa, ja kaksi
muuta nyökyttelee ymmärtävästi.
”Minullakin on poika”, toinen miehistä alkaa
kertoa. ”Hän pelaa jalkapalloa
maajoukkueessamme, ja tuottaa kansakunnallemme takuuvarman surun ja pettymyksen
jok’ikisissä arvokisoissa.” Miehet katsovat toisiaan, eikä enempää sanoja
tarvita.
On
taas vähän aikaa aivan hiljaista, kunnes kolmas miehistä yskäisee hiljaa. ”Minun ainoa poikani kuoli heti syntymänsä jälkeen”,
hän sanoo.
Silloin
kahden muun herrasmiehen silmät kirkastuvat. ”Hän… sittenhän hän oli kaikista meistä kaikkein onnekkain!” he oivaltavat,
ja välittömästi myös poikansa menettänyt mies yhtyy kumppaneidensa näkemykseen.
Ja
sitten on taas hiljaista miesten tuijottaessa oluttuoppeihinsa, joiden vaahtoon
sekoittuu illan mittaan useampikin kyynel.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti