Kahvikuppi

Olen tässä pitkin talvea ja kevättä kirjoitellut päättyneistä opiskeluistani ja siitä, miten ja miksi sain humanistisesta alastani tarpeekseni. Tämä teksti kertoo eräästä näennäisesti olemattoman kokoisesta sattumuksesta, jota ilmankin olisin mitä suurimmalla todennäköisyydellä lopettanut opintoni, mutta jota jälkikäteen voi pitää sinä viimeisenä oljenkortena, joka kamelin selän lopulta taittoi. Ilman tätä tapausta selän taittaja olisi todennäköisesti ollut vain jokin muu, esimerkiksi isäni kuolema vähän myöhemmin – hänhän oli ainoa ihminen itseni mukaan lukien, jolle tohtoriksi väittelemiseni olisi merkinnyt jotakin. Silti ei ole kokonaan väärin sanoa, että tarpeeksi uuttamalla kaikki katkeruuteni opiskeluani ja alaani kohtaan voidaan mahduttaa yhteen pieneen kahvikupilliseen.

Oli opinnäytetyöni tarkastustilaisuus, jossa paikalla oli kaksi professoria – työni ohjaaja omasta yliopistostani, toinen vierailija – ja yksi yliopistomme lehtori sekä laitoksen muuta väkeä satunnaisena yleisönä. Itse tilaisuus eteni normaalin protokollan mukaan. Työstäni keskusteltiin ja minua hiillostettiin huolella ja aiheesta, kunnes lopulta työni tarkastajat antoivat lausuntonsa, jonka mukaan tekeleeni oli hyväksytty.

Työni ohjannut professori onnitteli minua ja ehdotti, että menisimme läheiseen kahvilaan juomaan kahvit tarkastajien kanssa suoritukseni kunniaksi. Ajattelin, että mikäpäs siinä: ei tässä kiirettä ole, ja ystävällistä professorilta tarjota kahvit urakkani jälkeen.

Paitsi ettei tarjonnut. Itse piti kahvikuppikin maksaa.

Turhanpäiväistä alaani pääaineena lukeneista (ilman samalla hankittua peruskoulun ja lukion opettajan pätevyyttä) suomalaisista ehkä viisikymmentä on sellaisissa oman alansa töissä, joista maksetaan yli mediaanipalkan, ja heistä seurassani oli kolme. (Ja jos maailmassa on vähääkään oikeudenmukaisuutta, turhanpäiväistä alaani lukeneista suomalaisista yksikään ei ole sellaisissa muun alan töissä, joista maksetaan yli mediaanipalkan.) Eikä näilläkään harvoilla professoreilla ja lehtoreilla olisi töitä ollenkaan ilman kaltaisiani typeryksiä, jotka erehtyvät alaa lukemaan maisteriksi asti tai jopa pidemmälle. Sen piti olla juhlapäivä ja minun ”päivänsankari”, ja olin vieläpä tehnyt työni kokonaan omalla kustannuksellani ilman mitään tuloja ja kaikin puolin itsenäisesti kuormittamatta työn ohjaajaa käytännössä lainkaan. Ja sittenkään ei voinut edes yhtä kahvikuppia kustantaa, ei kai sitä nyt sentään professorin palkalla moista huikentelua...

Kun olen ollut pimeissä raksahommissa, yleensä tekemäni työn ei ole tarvinnut olla kovinkaan kummoinen, niin isäntäväki on jo mieluusti tarjonnut sen päätyttyä kahveja ja pullaakin. Ilmiselvästi koulutetun sivistyneistön piirissä käytännöt ovat vähän toisenlaisia kuin sillä vähän kouluja käyneellä rahvaalla, johon kuuluville olen pimeitä töitäni tehnyt ja joiden seurassa olen jostakin syystä aina akateemisia piirejä paremmin viihtynyt.