Olen
tässä pitkin talvea ja kevättä kirjoitellut päättyneistä opiskeluistani ja siitä, miten ja miksi sain
humanistisesta alastani tarpeekseni. Tämä teksti kertoo eräästä näennäisesti
olemattoman kokoisesta sattumuksesta, jota ilmankin olisin mitä suurimmalla
todennäköisyydellä lopettanut opintoni, mutta jota jälkikäteen voi pitää sinä
viimeisenä oljenkortena, joka kamelin selän lopulta taittoi. Ilman tätä tapausta
selän taittaja olisi todennäköisesti ollut vain jokin muu, esimerkiksi isäni
kuolema vähän myöhemmin – hänhän oli ainoa ihminen itseni mukaan lukien, jolle
tohtoriksi väittelemiseni olisi merkinnyt jotakin. Silti ei ole kokonaan
väärin sanoa, että tarpeeksi uuttamalla kaikki katkeruuteni opiskeluani ja
alaani kohtaan voidaan mahduttaa yhteen pieneen kahvikupilliseen.
Oli
opinnäytetyöni tarkastustilaisuus, jossa paikalla oli kaksi professoria – työni
ohjaaja omasta yliopistostani, toinen vierailija – ja yksi yliopistomme lehtori
sekä laitoksen muuta väkeä satunnaisena yleisönä. Itse tilaisuus eteni
normaalin protokollan mukaan. Työstäni keskusteltiin ja minua hiillostettiin
huolella ja aiheesta, kunnes lopulta työni tarkastajat antoivat lausuntonsa, jonka
mukaan tekeleeni oli hyväksytty.
Työni
ohjannut professori onnitteli minua ja ehdotti, että menisimme läheiseen
kahvilaan juomaan kahvit tarkastajien kanssa suoritukseni kunniaksi. Ajattelin,
että mikäpäs siinä: ei tässä kiirettä ole, ja ystävällistä professorilta tarjota kahvit urakkani jälkeen.
Paitsi
ettei tarjonnut. Itse piti kahvikuppikin maksaa.
Turhanpäiväistä
alaani pääaineena lukeneista (ilman samalla hankittua peruskoulun ja lukion opettajan pätevyyttä) suomalaisista ehkä viisikymmentä on sellaisissa oman alansa töissä, joista maksetaan
yli mediaanipalkan, ja heistä seurassani oli kolme. (Ja jos maailmassa on vähääkään
oikeudenmukaisuutta, turhanpäiväistä alaani lukeneista suomalaisista
yksikään ei ole sellaisissa muun alan
töissä, joista maksetaan yli mediaanipalkan.) Eikä näilläkään harvoilla professoreilla
ja lehtoreilla olisi töitä ollenkaan ilman kaltaisiani typeryksiä, jotka
erehtyvät alaa lukemaan maisteriksi asti tai jopa pidemmälle. Sen piti olla
juhlapäivä ja minun ”päivänsankari”, ja olin vieläpä tehnyt työni
kokonaan omalla kustannuksellani ilman mitään tuloja ja kaikin puolin itsenäisesti
kuormittamatta työn ohjaajaa käytännössä lainkaan. Ja sittenkään ei voinut edes
yhtä kahvikuppia kustantaa, ei kai sitä nyt sentään professorin palkalla moista
huikentelua...
Kun
olen ollut pimeissä raksahommissa, yleensä tekemäni työn ei ole tarvinnut olla
kovinkaan kummoinen, niin isäntäväki on jo mieluusti tarjonnut sen päätyttyä kahveja ja
pullaakin. Ilmiselvästi koulutetun sivistyneistön piirissä käytännöt ovat vähän
toisenlaisia kuin sillä vähän kouluja käyneellä rahvaalla, johon kuuluville olen pimeitä
töitäni tehnyt ja joiden seurassa olen jostakin syystä aina akateemisia piirejä paremmin viihtynyt.