Kun
aloittelin huumorimusiikin tekemistä, mietin usein, mitkä olisivat sellaisia
yhteiskunnallisia tabuaiheita, joista kirjoittaminen ja laulaminen pahoittaisi
eniten mieliä. Totesin, että muun muassa rasismi ja sovinismi olisivat aina
varmoja teemoja, joiden ympärille rakentaa ronskia huulenheittoa. Kukkahattutädit
kauhistelisivat kohdatessaan moisia menneiden vuosisatojen kaikuja, mutta muita
kaikenlainen epäsovinnainen riimittely kenties naurattaisikin juuri epäsovinnaisuutensa vuoksi: tämä
on hauskaa, koska se on väärin ja me
kaikki tiedämme sen olevan väärin.
Tai
jotenkin noin ainakin luulin asioiden olevan. Ihan tässä viime aikoina on
kuitenkin tapahtunut jotakin sellaista, mikä on saanut minut epäilemään näitä
hassutteluni aksioomia. Sosiaalisessa todellisuudessa kaikki asiat
vuorovaikuttavat ja muuttavat toistensa merkityksiä, joten huumorikaan ei ole
entisensä, jos todellisuus huumorin ympärillä on muuttunut rajusti. Tästä
viimeisin esimerkki liittyy Varustelekaan, joka on kaupitellut
kaikenlaista epämääräistä sälää samoilla hienoilla periaatteilla joilla itse olen
tehnyt musiikkiani: esimerkiksi natsivivahteista rekvisiittaa on myyty, koska
huonon maun varjeleminen on ollut heille ja asiakkailleen kunnia-asia.
Joitakin
päiviä sitten yritys kuitenkin päätti vetää pääkalloheijastimensa pois myynnistä, koska se alkoi huolestua siitä,
miten aiemmin vain ironisesti ihmisillä käytössä olleet natsitunnukset ovat
viime aikoina kasvattaneet rajusti suosiotaan ilman pienintäkään
ironia-aspektia.
Jo ennen tätä Varustelekan ratkaisua aloin kiinnittää huomiota samaan asiaan. Natsitunnukset ovat
lakanneet huvittamasta samasta syystä kuin rasistiset ja sovinistiset vitsitkin
– ne ovat lakanneet olemasta yhteisesti tunnustetun vääryytensä vuoksi hauskoja
tabuja ja tulleet osaksi elämismaailmaamme pelottavalla tavalla. Vielä hetki
sitten minustakin oli hauskaa kynäillä lauluja tummien poikien yllätyssekseistä ja harmitella sitä, miksi naiset eivät älynneet pysyä keittiössä, koska tällaisten mielipiteiden esittäminen jopa anonyymisti
saattoi olla jotenkin provokatiivista. Eihän noin saa sanoa!
Sitten
havahduin todellisuuteen. Huomasin eläväni maassa, jossa kymmenet tuhannet
ihmiset seuraavat päivittäin valhemediaa, jonka näkyvimpänä tehtävänä on
lietsoa rotuvihaa väritellyin ja jopa keksityin uutisin. Aikuiset ihmiset
nimittelevät naisia Facebookissa suvakkihuoriksi ja toivovat näiden joutuvan
raiskatuiksi ja tapetuiksi, ja tämän
kaiken he tekevät omilla nimillään ja kuvillaan. Pieninkin ymmärtävä sana
tai ele julkisuudessa pakolaisten ja maahanmuuttajien suuntaan riittää näille
ihmispedoille oikeutukseksi siihen, että henkilöstä tulee vapaata riistaa
kaikenlaiselle vainolle. Jos ennen rasistisia juttuja ei saanut julkisesti
sanoa niiden tabuluonteen vuoksi, nyt rasismin vastaisesta julkisuudesta saa
niskaansa ennennäkemättömän silmitöntä vihaa, jopa tappouhkauksia.
Tämän
kaiken aidon vihan rinnalla omat kasvottomat kuplettini alkoivat tuntua melko
vaisuilta. Suurin ongelma ei kuitenkaan ole se, ettei näin hulluun maailmaan enää
ole helppo keksiä sellaista liioittelua, joka shokeeraisi (vaikka sekin on
totta): pahinta on ollut nähdä, miten kaikki
parodia lakkaa olemasta parodiaa ja tabut
tabuja. Ennen kieli poskessa esitetyillä rasismeilla ja sovinismeilla oli
tarkoitus vain saada aikaan ”hyi hyi, eihän nyt tuollaista saisi” -reaktio. Nyt
kuitenkin myös nuo vanhan ajan vitsirasismit tulkitaan vahingossa tai tahallaan
väärin ja valjastetaan välittömästi aidon vihan polttoaineeksi. Kiitos marginaalisen suosioni omille lauluilleni ei vielä ole ehtinyt käydä niin, mutta Retronyymi, jonka kanssa minulla on
ollut ilo tehdä muutamia kappaleita, sai huomata ”Matu vaanii”
-kappaleensa herättäneen epäironista mielenkiintoa myös matu-sanan
käyttäjäkunnan keskuudessa.
Tämä
kaikki tarkoittaa sitä, että jatkossa huumorilauluja kirjoitellessani joudun
rajoittamaan itseäni, mitä tulee tiettyihin ennen niin mehukkaisiin aiheisiin.
Mehukkaita aiheet tietenkin yhä olisivat, mutta riski joutua tahtomattaan äänitorveksi vastenmieliselle raakalaislaumalle on liian korkea. Palataan eihän-noin-saa-sanoa-hyi-miten-tuhmien
neekeri- ja raiskausvitsien pariin jälleen sitten joskus, kun nuo asiat taas
ovat vain pahennusta herättäviä tabuja aidosti moniarvoisessa ja vihattomassa
yhteiskunnassamme – eli sitten, kun niin ei oikeasti taas saa sanoa.
Olin rasisti ennen kuin se oli suosittua.
VastaaPoistaOlen ikäväkseni tosiaan huomannut, että nykyisin joudun aktiivisesti seuraamaan trendejä, jotta osaisin varmasti välttää niitä. Ennen trendien ja suosion välttelyyn riitti varmuudella se, että olin vain oma itseni.
Poista