Pornoistuminen nyt ja ennen

Yhteiskuntamme julkiseen keskusteluun mahtuu vain yksi moraali- ja arvokysymys kerrallaan. Viime aikoina tämä ainoa kysymys on liittynyt suvaitsevuuteen ja rasismiin. Tätä ennen keskiössä olivat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet. Mutta aina välillä, tasaisin väliajoin, kun mitään parempaakaan vääntöä ei satu olemaan pinnalla, kaivetaan esille eräs hyvin poikkeuksellinen aihe. Poikkeukselliseksi aiheen tekee se, miten sekulaarisin siilitukkainen cityfeministilesbotantta ja kiilusilmäisin konservatiivi-fundamentalisti Pohjanmaan sisäsiittoisimmilta lakeuksilta ovat sentään tässä asiassa samaa mieltä, vaikka missään muussa eivät olisikaan. Näitä kahta juuri vaivalla kyhäämääni olkiukkoa nimittäin yhdistää huoli yhteiskunnan pornoistumisesta.

Liian usein näissä huolestuneissa äänenpainoissa, joissa valitetaan yhteiskunnan pornoistumisesta, on kyse vain ja ainoastaan pornon kokonaisvaltaisesta vastustamisesta. Tuo vastustaminen saa pyhän vihani roihahtamaan. Yli kolmekymppisenä miehenä, jolle porno on aina ollut ainoa kosketuspinta sukupuolielämään, jokainen hyökkäys pornografiaa vastaan on samalla henkilökohtaisuuksiin menevä isku, jolla jo ennestäänkin perin ilottomasta elämästäni yritetään ottaa entisestäkin vähästä vielä jotakin pois. Puolustan pornoa ja oikeuttani siihen kaikissa laillisissa muodoissaan!

Yhdessä asiassa pornoistumisesta verkkoaikakaudella puhuvat ovat silti oikeassa. Pornografian liian helppo saatavuus on hävittänyt kyseiseltä viihteen alalajilta sen mystisen auran, joka aikuisviihteeseen liittyi aikoina ennen nopeita verkkoyhteyksiä.

Kun porno oli vaikeammin saatavaa, sillä oli arvoa. Suuri saksalainen kulttuurimarxisti (sanan aidossa, ei siinä netin päävammaisten nykyisessä salaliittoteoriamerkityksessä) Walter Benjamin pyörisi haudassaan, jos saisi kuulla seuraavan sovellukseni hänen aura-teoriastaan, mutta koska olen vapaa yliopiston kahleista, minun ei tarvitse pelätä huonoa arvosanaa… Benjamin suhtautui nihkeästi valokuvaan ja elokuvaan taidemuotoina, koska nämä olivat helposti kopioitavia ja jo lähtökohtaisesti aina kopioita: yhtä ja ainutlaatuista ”alkuperäistä teosta” kuten vaikkapa maalaustaiteessa ei näissä ollut olemassakaan. Kuitenkin Benjaminille juuri taideteoksen läsnäolo ainutlaatuisena, ei-toistettavana objektina oli se tekijä, joka antoi taiteelle ja esteettiselle kokemukselle todellisen arvon ja merkityksen – hänen käsitteellään ilmaistuna siis auran.

Nuoruudessani pornolla oli aura. Tämä aura syntyi siitä, että vaikkakin pornolehdet ja vhs-kasetit toki olivat yleisesti ottaen massatuotantoa (ja useammallakin tavalla kaikkea sitä, mitä Benjamin vastusti), meille jokainen lehti ja leffa, jonka käsiimme jostakin vain satuimme löytämään, oli ainutlaatuinen ja harvinainen objekti, johon suhtauduttiin asiaankuuluvalla pyhyydellä ja hiljaisella kunnioituksella. Tuolloin ei ollut keinoja hakea netistä loputtomasti klippejä, jakaa ja kopioida niitä, joten jos lupaavaksi luullulla vhs-löydöllä sattui olemaan vain elähtänyt Ron Jeremy läiskimässä puoliveltollaan viisikymppisiä läskejä matameja, sitäkin arvostettiin, sillä seuraavasta löydöstä ja sen sisällöstä ei ollut mitään takeita. Ja jos metsiköstä löytyi lehtikätkö, oli sanaton sopimus, ettei kätköä paljasteta eikä ryöstetä.

Vain kerran ala-asteen loppupuolella tällaisen metsäkätkön yhteydessä pornoistuminen tuli puheeksi koulussamme. Luokan rasavilli Tero (nimi muutettu) nimittäin rikkoi kätköihin liittyvää pyhää sopimusta ja toi lehden luokkaan kaikkien nähtäväksi. Tästä hänelle seurasi tunti jälki-istuntoa. Opettajan määräämän pornoistumisen jälkeen lehdet pysyivät myös Terolla siellä, missä niiden kuuluikin olla.