Pandat, nuo luonnon nirsot ja turhat paskasäkit

Kun vielä pyörin yliopistolla, minun täytyi toisinaan teeskennellä kannattavani tiettyjä näkemyksiä, vaikka todellisuudessa olin asioista aivan päinvastaista mieltä. Yksi tällainen mielipide liittyi luonnonsuojeluun.

Luonnonsuojelu aatteena voidaan perustavilta lähtökohdiltaan jakaa karkeasti kahteen keskenään melko vaikeasti yhteen sovitettavaan näkökulmaan: antroposentriseen ja ekosentriseen. Jako liittyy siihen, miten ja millä luonnon suojeleminen perustellaan vaivannäön arvoiseksi.

Antroposentrinen näkökulma lähtee liikkeelle ajatuksesta, että luonnonsuojelu voidaan perustella täysin ihmislähtöisesti ja -keskeisesti. Luonnolla on vain se arvo, jonka planeetan ainoa arvottamiseen kykenevä olento eli ihminen sille antaa omien tarpeidensa pohjalta, mutta tämän pitäisi riittää: ihminen on kuitenkin osa luontoa ja selviytymisemme riippuu luonnon hyvinvoinnista. Ympäristöä täytyy siis suojella (vain) siksi, että niin turvaamme oman lajimme pärjäämisen ja hyvinvoinnin.

Ekosentrinen näkökulma on tälle päinvastainen: siinä ihmiset ajattelevat luonnolla olevan ihmisestä riippumatonta itseisarvoa. Niinpä jokaisen elollisen olennon suojeleminen on moraalinen velvollisuutemme, koska nämä olennot suurimmasta nisäkkäästä pienimpään ötökkään ovat itsessään ainutlaatuisia ja arvokkaita. Toisin kuin antroposentrinen näkökulma, joka on helpompi perustella tieteellisesti (esim. tarkastelemalla lajien ekologisia lokeroita ja lajin häviämisen vaikutusta muihin lajeihin ja lopulta ihmiseen), ekosentrisyys perustuu enemmän tunteeseen. Niinpä näkökulman piirissä esiintyy kaikenlaisia luonnon mystiikan ja pyhyyden kokemusta korostavia näkemyksiä, jotka ovat lähempänä new agea kuin tiedettä.

Seuraa arvaustehtävä. Mitäpä luulette: kumpi näkemyksistä on sopivampi 2000-luvun humanistisissa piireissä? Rahat vai kolmipyörä, luonnontiede vai new age?

Jätetään kysymys hautumaan ja puhutaan pandoista. Kuten jokainen tammitynnyrin ulkopuolella kypsytetty tietää, jättiläispandakarhu on jo kauan sukupuuton partaalla kärvistellyt laji, jolla on luonnonsuojelussa valtava symboliarvo. Tätä arvoa on sekä hyödyntänyt että lisännyt kansainvälinen ympäristöjärjestö WWF, joka otti heti perustamisvuotenaan 1961 sympaattisen nalle-eläimen tunnuksekseen. Kun asiaa kuitenkin tutkitaan hieman tarkemmin, paljastuu, että panda on ajautunut evolutiiviseen umpikujaan silkkaa paskuuttaan.

Ensinnäkin eläin on käsittämättömän nirso ruokavalioltaan. Ruoaksi käy vain bambu, ja ikään kuin tässä ei jo olisi tarpeeksi rajoitetta, pandan elinseuduilla kasvavista bambulajeista vain pieni osa kelpaa syötäväksi. Bambu on ravintoarvoiltaan varsin köyhää, joten elukka joutuu syömään jatkuvasti, ei jaksa tehdä juuri mitään ja ulostaa jopa 40 kertaa päivässä. On sanomattakin selvää, että yksipuolinen ruokavalio vaikeuttaa lajin selviämistä: jos (nirsolle paskiaiselle sopivat) bambulajit eivät tuota satoa, se on samalla pandankin menoa.

Kaikkien eläinten elämässä tärkeimpiä asioita ovat syöminen ja parittelu. (Ihmisten kohdalla lista on muuten sama, vain pleikkarin peluulla täydennettynä.) Ravinto-ongelmien jälkeen kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että pandalle, tuolle evoluution epäonnistujalle, seksijutut ovat vähintään yhtä vaikeita kuin syöminen. Laiskoja köllyköitä ei paneminen kiinnosta, vaikka panoksena olisi koko lajin tulevaisuus. Muun muassa Viagran syöttämistä on kokeiltu, mutta ilman toivottua vaikutusta. Kaiken huippu on kuitenkin pandapornografia: elukoille on jopa näytetty filmejä lajitovereistaan lemmenpuuhissa ja toivottu, että saamattomat vässykät edes opetuselokuvan avulla oppisivat karhukamasutran salat, kun luontaista kiinnostusta aiheeseen ei kerran ole. Tarinan mysteeri on kuitenkin se, miten tuo pandaporno on kuvattu: miten ne pornonäyttelijä-pandat muka on saatu innostumaan kuvauksissa? Minulla on vahva epäilys, että siinä pornossa pari feministiä tai muuten vain lihavaa ihmistä panda-asuissa teeskentelee orgasmia ja sitten toivotaan, etteivät ilmiselvästi sangen tyhmät karhut huomaisi leffaa katsoessaan mitään erikoista. (Ja hei, aina tuokin Mr. Lotharin tuotannon voittaa…)

Meillä on siis käsissämme eläinlaji, joka ei osaa itse lisääntyä eikä oikein syödäkään. Mutta kyllähän lajin sukupuutosta seuraisi ekosysteemin järkkymistä – perhosvaikutus, josta voisi olla seurauksia muille lajeille ja lopulta haittaa myös ihmiselle? Itse asiassa ei. Pandan sukupuutosta ei seuraisi yhtikäs mitään; korkeintaan WWF joutuisi valitsemaan seuraavan symppiseläimen uuteen logoonsa.

Palataan nyt tekstin alkupuoliskon aiheeseen eli ekosentrismin ja antroposentrismin suhteeseen. Vähemmän yllättävä vastaus kysymykseeni humanistille sopivasta näkökulmasta on siinä, että humanistina oli käytännössä pakko esiintyä tekstissään ekosentristinä. Antroposentristä näkökulmaa haukuttaisiin oikeistolaiseksi hyötyajatteluksi ja syytettäisiin ”skientismistä”, mikä on humanistien tapa kiskoa hiemankin loogisuuteen ja objektiivisuuteen pyrkivät kollegat takaisin alas huuhaan ja relativismin suohon muiden tovereiden sekaan.

Niinpä, kun olin humanisti, jouduin lässyttämään siitä, miten pandalla oli itseisarvoa ja sen suojelussa ei saanut tinkiä mistään, koska se nyt vain oli moraalinen velvollisuutemme luontoa kohtaan ja pandan mukana menettäisimme jotakin itsessään pyhää ja arvokasta ja sössön sössön… Nyt kuitenkin olen vapaa noista itsesensuurin kahleista. Voin vihdoin tulla kaapista ja sanoa: panda joutaa kuolla. Mokoman turhakkeen suojelemiseen käytetyillä resursseilla voitaisiin – ja pitäisi – tehdä sellaista kokonaisvaltaisempaa luonnonsuojelua, josta olisi hyötyä koko ekosysteemille ja sitä kautta myös ihmiselle.