Mistä ei voi vaieta, ei puhuakaan saisi

Veikka Lahtinen kirjoittaa blogissaan, miten Vaikeinta valkoiselle on pitää turpansa kiinni. Tekstissään hän käsittelee muun muassa kohua, joka syntyi Laura Lindstedtin Finlandia-palkinnon voittaneesta Oneiron-romaanista, kun bloggaaja Koko Hubara pahoitti mielensä teoksen kulttuurisesta omimisesta. Valkoinen nainen nimittäin meni kirjoittamaan muusta kuin omasta rodustaan, ja nyky-yhteiskunnassa valkoisen ymmärtäväkin yritys asettua ”rodullistetun” asemaan tuntuu olevan lähes yhtä suuri synti kuin rehti vanhan ajan lankit naamaan -rasismi.

Lindstedtin romaani tietenkin ansaitsee kaiken mahdollisen kritiikin; kyseessä on kirjallisuudentutkijan humanistisen teennäisyyden tour de force, jonka ainoa funktio on toimia tekijänsä omahyväisenä egotrippailuna. ”Ihailkaa, miten hyvin olen perehtynyt kaikkiin näihin kulttuureihin ja kieliin, joista ja joilla kirjoitan! Jopa apurahaa on saatu ja tutkimustyötä on tehty, ks. lähteet teoksen lopussa!” Tartuin romaaniin vuosien lukemistaukoni jälkeen. Pääsin johonkin sivun sata kieppeille, kunnes tikkujen työnteleminen varpaankynsieni alle alkoi tuntua romaania tyydyttävämmältä ajanvietteeltä. Saattaa mennä taas muutamia vuosia ennen kuin kaunokirjallisuus seuraavan kerran kutsuu entistä opiskelijaansa.

Kyllästymiseeni mennessä kuitenkin vastaan oli ehtinyt tulla se hahmo, jota Hubara eniten kritisoi, eli juutalainen taiteilija Shlomith. Shlomith tekee äärettömän narsistista performanssitaidetta omasta anoreksiastaan ja kuvittelee tämän yhdentekevän pelleilynsä olevan jotenkin yhteiskunnallisesti merkittävää – jopa niin merkittävää, että limboon joutunut taiteilija fantasioi kuolemansa mahdolliseksi salamurhaksi. Allegorinen suhde Lindstedtin omaan romaanitaiteeseen, todennäköisesti myös persoonaan, tuntuu varsin ilmeiseltä. Myös kirjailija on ollut kärkäs yhteiskunnallisissa kannanotoissaan, jotka kuitenkaan eivät edistä mitään tai edes osu maaliinsa vaan kääntyvät vain esittäjäänsä vastaan, kuten tämä Hubara-kohu tai juhlapuheensa uusliberalismikritiikistä seurannut keskustelu osoittivat. Itsekeskeistä nälkätaiteilua kumpikin!

Siksi ymmärrän Hubaran kritiikkiä, jossa hän argumentoi, miten tämä romaanissa esiintyvä, Hubaran lailla juutalainen hahmo on ”yksinkertaistettu jännittäväksi tarinaksi” (moinen adjektiivi tosin tuntuu vähän tarpeettomalta kehulta, vaikka kyllähän leivän homehtumisen havainnointikin voi olla jännittävää, jos vaikka tekee ravintotieteellistä tutkimusta). En minäkään tahtoisi, että viiteryhmääni edustaisi tuommoinen teennäinen tekele, vaikka miten fiktiivinen olisikin.

Se, mitä en kuitenkaan aivan ymmärrä, on Lahtisen kommentointiin liittyvä tietty ristiriita. Näissä rodullistamisissa ja toisen puolesta ymmärtävästi puhumisissa en nimittäin ole toistaiseksi keksinyt, milloin se on sallittua ja milloin ei. Lahtinen liittyy keskusteluun jyrähtäen (koska tätä verbiä täytyy edes joskus käyttää muistakin kuin Kalervo Kummolasta!) valkoisen kantasuomalaismiehen auktoriteetillaan, miten tämä kaikki on väärin ja rasismia, mutta eikö hän itse syyllisty juuri samaan mitä kritisoikin? Eikö hän sittenkään luota siihen, että ruskeat tytöt ja pojat pystyvät itsekin pitämään puolensa ilman etuoikeutetuimman väestönosan edustajan suojelua ja hegemonisella määrittelyvallallaan antamaa tulkintaa siitä, mikä ja missä ongelma tarkalleen ottaen on? Hän itsekin viittaa tekstinsä lopetuksella siihen, että tiedostaa paradoksin.

Antaako rasismille hiljainen hyväksyntänsä vai mennäkö pätemään asiasta, joka ei tietysti minulle kuulu, mutta? Pirun hankalaksi on mennyt tämä valtaväestön hyväihmisyyskin 2010-luvulla.