Pornoistuminen nyt ja ennen

Yhteiskuntamme julkiseen keskusteluun mahtuu vain yksi moraali- ja arvokysymys kerrallaan. Viime aikoina tämä ainoa kysymys on liittynyt suvaitsevuuteen ja rasismiin. Tätä ennen keskiössä olivat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet. Mutta aina välillä, tasaisin väliajoin, kun mitään parempaakaan vääntöä ei satu olemaan pinnalla, kaivetaan esille eräs hyvin poikkeuksellinen aihe. Poikkeukselliseksi aiheen tekee se, miten sekulaarisin siilitukkainen cityfeministilesbotantta ja kiilusilmäisin konservatiivi-fundamentalisti Pohjanmaan sisäsiittoisimmilta lakeuksilta ovat sentään tässä asiassa samaa mieltä, vaikka missään muussa eivät olisikaan. Näitä kahta juuri vaivalla kyhäämääni olkiukkoa nimittäin yhdistää huoli yhteiskunnan pornoistumisesta.

Liian usein näissä huolestuneissa äänenpainoissa, joissa valitetaan yhteiskunnan pornoistumisesta, on kyse vain ja ainoastaan pornon kokonaisvaltaisesta vastustamisesta. Tuo vastustaminen saa pyhän vihani roihahtamaan. Yli kolmekymppisenä miehenä, jolle porno on aina ollut ainoa kosketuspinta sukupuolielämään, jokainen hyökkäys pornografiaa vastaan on samalla henkilökohtaisuuksiin menevä isku, jolla jo ennestäänkin perin ilottomasta elämästäni yritetään ottaa entisestäkin vähästä vielä jotakin pois. Puolustan pornoa ja oikeuttani siihen kaikissa laillisissa muodoissaan!

Yhdessä asiassa pornoistumisesta verkkoaikakaudella puhuvat ovat silti oikeassa. Pornografian liian helppo saatavuus on hävittänyt kyseiseltä viihteen alalajilta sen mystisen auran, joka aikuisviihteeseen liittyi aikoina ennen nopeita verkkoyhteyksiä.

Kun porno oli vaikeammin saatavaa, sillä oli arvoa. Suuri saksalainen kulttuurimarxisti (sanan aidossa, ei siinä netin päävammaisten nykyisessä salaliittoteoriamerkityksessä) Walter Benjamin pyörisi haudassaan, jos saisi kuulla seuraavan sovellukseni hänen aura-teoriastaan, mutta koska olen vapaa yliopiston kahleista, minun ei tarvitse pelätä huonoa arvosanaa… Benjamin suhtautui nihkeästi valokuvaan ja elokuvaan taidemuotoina, koska nämä olivat helposti kopioitavia ja jo lähtökohtaisesti aina kopioita: yhtä ja ainutlaatuista ”alkuperäistä teosta” kuten vaikkapa maalaustaiteessa ei näissä ollut olemassakaan. Kuitenkin Benjaminille juuri taideteoksen läsnäolo ainutlaatuisena, ei-toistettavana objektina oli se tekijä, joka antoi taiteelle ja esteettiselle kokemukselle todellisen arvon ja merkityksen – hänen käsitteellään ilmaistuna siis auran.

Nuoruudessani pornolla oli aura. Tämä aura syntyi siitä, että vaikkakin pornolehdet ja vhs-kasetit toki olivat yleisesti ottaen massatuotantoa (ja useammallakin tavalla kaikkea sitä, mitä Benjamin vastusti), meille jokainen lehti ja leffa, jonka käsiimme jostakin vain satuimme löytämään, oli ainutlaatuinen ja harvinainen objekti, johon suhtauduttiin asiaankuuluvalla pyhyydellä ja hiljaisella kunnioituksella. Tuolloin ei ollut keinoja hakea netistä loputtomasti klippejä, jakaa ja kopioida niitä, joten jos lupaavaksi luullulla vhs-löydöllä sattui olemaan vain elähtänyt Ron Jeremy läiskimässä puoliveltollaan viisikymppisiä läskejä matameja, sitäkin arvostettiin, sillä seuraavasta löydöstä ja sen sisällöstä ei ollut mitään takeita. Ja jos metsiköstä löytyi lehtikätkö, oli sanaton sopimus, ettei kätköä paljasteta eikä ryöstetä.

Vain kerran ala-asteen loppupuolella tällaisen metsäkätkön yhteydessä pornoistuminen tuli puheeksi koulussamme. Luokan rasavilli Tero (nimi muutettu) nimittäin rikkoi kätköihin liittyvää pyhää sopimusta ja toi lehden luokkaan kaikkien nähtäväksi. Tästä hänelle seurasi tunti jälki-istuntoa. Opettajan määräämän pornoistumisen jälkeen lehdet pysyivät myös Terolla siellä, missä niiden kuuluikin olla.

Ei vituta edelleenkään

Tietokoneeni otti osumaa näyttöönsä marraskuussa 2013 (ks. blogipostaus aiheesta). Tilannepäivitys nyt lähes kaksi ja puoli vuotta myöhemmin:

Miksi heittää pois hyvää tietokonetta, jonka näytön pinta-alasta n. 97 prosenttia edelleen toimii?

YouTube-matematiikkaa

YouTube-kanavani on tänään ollut olemassa 573 päivää. Tilaajia kanavallani on 220. Tästä saadaan yksinkertaisella jakolaskulla selville, että tilaajia on kertynyt noin 0,38 päivässä eli noin 2,7 per viikko.

Sattumanvaraisesti valitsemallani suositulla kotimaisella tubettajalla eeddspeaksilla on tätä kirjoittaessani 226 115 tilaajaa. Hänen kukistamisensa olkoon realistisena haasteenani.

Jos oletetaan, ettei eeddspeaks saa enää koskaan yhtään tilaajaa (varmuuden vuoksi laitoin linkin hänen YouTube-kanavansa sijasta Lemonpartyyn, jotta te, arvon lukijani, ette vahingossa hänen kanavasivulleen eksyttyänne klikkaisi Tilaa-nappulaa ja hankaloittaisi kilpailuamme), mutta ei liioin menetä entisiään, tarvitsen siis enää vain vaivaiset 225 895 tilaajaa päästäkseni tasoihin.

Mikäli oman kanavani tilaajien määrä kasvaa lineaarisesti samaan tahtiin kuin tähän asti, tasatilanteeseen pääsemiseen kuluvien viikkojen määrä saadaan selville jakamalla puuttuva tilaajamäärä tuolla likiarvoltaan 2,7 olevalla luvulla, jolla tilaajamääräni kasvaa viikossa. Näin tulokseksi saadaan 80451 viikkoa, joka vuosiksi muutettuna tekee 1541,8 vuotta.

Eli, jos eeddspeaks ei saa enää yhtään uutta tilaajaa (niin kuin sopii olettaa) ja oma menestystaipaleeni jatkuu samanlaisena kuin tähänkin asti (niin kuin myös sopii olettaa), laskelmieni mukaan menen hänestä hujahtaen ohi jo aivan vuoden 3558 alussa! Tiukaksi menee!

Edit. Itse asiassa em. laskelmani eivät edes huomioineet karkauspäiviä, joita tuohon puoleentoista vuosituhanteen mahtuu noin vuoden päivien verran (joka neljäs vuosi paitsi tasavuosisadat, jotka eivät ole 400:lla jaollisia). Voittoni häämöttää siis jo vuodessa 3557 eli ihan kohta.

Mistä ei voi vaieta, ei puhuakaan saisi

Veikka Lahtinen kirjoittaa blogissaan, miten Vaikeinta valkoiselle on pitää turpansa kiinni. Tekstissään hän käsittelee muun muassa kohua, joka syntyi Laura Lindstedtin Finlandia-palkinnon voittaneesta Oneiron-romaanista, kun bloggaaja Koko Hubara pahoitti mielensä teoksen kulttuurisesta omimisesta. Valkoinen nainen nimittäin meni kirjoittamaan muusta kuin omasta rodustaan, ja nyky-yhteiskunnassa valkoisen ymmärtäväkin yritys asettua ”rodullistetun” asemaan tuntuu olevan lähes yhtä suuri synti kuin rehti vanhan ajan lankit naamaan -rasismi.

Lindstedtin romaani tietenkin ansaitsee kaiken mahdollisen kritiikin; kyseessä on kirjallisuudentutkijan humanistisen teennäisyyden tour de force, jonka ainoa funktio on toimia tekijänsä omahyväisenä egotrippailuna. ”Ihailkaa, miten hyvin olen perehtynyt kaikkiin näihin kulttuureihin ja kieliin, joista ja joilla kirjoitan! Jopa apurahaa on saatu ja tutkimustyötä on tehty, ks. lähteet teoksen lopussa!” Tartuin romaaniin vuosien lukemistaukoni jälkeen. Pääsin johonkin sivun sata kieppeille, kunnes tikkujen työnteleminen varpaankynsieni alle alkoi tuntua romaania tyydyttävämmältä ajanvietteeltä. Saattaa mennä taas muutamia vuosia ennen kuin kaunokirjallisuus seuraavan kerran kutsuu entistä opiskelijaansa.

Kyllästymiseeni mennessä kuitenkin vastaan oli ehtinyt tulla se hahmo, jota Hubara eniten kritisoi, eli juutalainen taiteilija Shlomith. Shlomith tekee äärettömän narsistista performanssitaidetta omasta anoreksiastaan ja kuvittelee tämän yhdentekevän pelleilynsä olevan jotenkin yhteiskunnallisesti merkittävää – jopa niin merkittävää, että limboon joutunut taiteilija fantasioi kuolemansa mahdolliseksi salamurhaksi. Allegorinen suhde Lindstedtin omaan romaanitaiteeseen, todennäköisesti myös persoonaan, tuntuu varsin ilmeiseltä. Myös kirjailija on ollut kärkäs yhteiskunnallisissa kannanotoissaan, jotka kuitenkaan eivät edistä mitään tai edes osu maaliinsa vaan kääntyvät vain esittäjäänsä vastaan, kuten tämä Hubara-kohu tai juhlapuheensa uusliberalismikritiikistä seurannut keskustelu osoittivat. Itsekeskeistä nälkätaiteilua kumpikin!

Siksi ymmärrän Hubaran kritiikkiä, jossa hän argumentoi, miten tämä romaanissa esiintyvä, Hubaran lailla juutalainen hahmo on ”yksinkertaistettu jännittäväksi tarinaksi” (moinen adjektiivi tosin tuntuu vähän tarpeettomalta kehulta, vaikka kyllähän leivän homehtumisen havainnointikin voi olla jännittävää, jos vaikka tekee ravintotieteellistä tutkimusta). En minäkään tahtoisi, että viiteryhmääni edustaisi tuommoinen teennäinen tekele, vaikka miten fiktiivinen olisikin.

Se, mitä en kuitenkaan aivan ymmärrä, on Lahtisen kommentointiin liittyvä tietty ristiriita. Näissä rodullistamisissa ja toisen puolesta ymmärtävästi puhumisissa en nimittäin ole toistaiseksi keksinyt, milloin se on sallittua ja milloin ei. Lahtinen liittyy keskusteluun jyrähtäen (koska tätä verbiä täytyy edes joskus käyttää muistakin kuin Kalervo Kummolasta!) valkoisen kantasuomalaismiehen auktoriteetillaan, miten tämä kaikki on väärin ja rasismia, mutta eikö hän itse syyllisty juuri samaan mitä kritisoikin? Eikö hän sittenkään luota siihen, että ruskeat tytöt ja pojat pystyvät itsekin pitämään puolensa ilman etuoikeutetuimman väestönosan edustajan suojelua ja hegemonisella määrittelyvallallaan antamaa tulkintaa siitä, mikä ja missä ongelma tarkalleen ottaen on? Hän itsekin viittaa tekstinsä lopetuksella siihen, että tiedostaa paradoksin.

Antaako rasismille hiljainen hyväksyntänsä vai mennäkö pätemään asiasta, joka ei tietysti minulle kuulu, mutta? Pirun hankalaksi on mennyt tämä valtaväestön hyväihmisyyskin 2010-luvulla.

Leikkaamattomuuslupaus

Juuri kun kuvittelin, ettei asiantuntijuutta halveksiva ja sanelupolitiikkaa harrastava hirmuhallintomme voisi mennä enää yhtään pidemmälle kaikkien petettyjen lupauksiensa ja ”uudistuksiensa” jälkeen, uusi pohjanoteeraus saavutettiin ilmoittamalla aikeista leikata kenties yhteiskunnan kaikkein puolustuskyvyttömimmiltä – yli 75-vuotiailta vammaisilta.

Tällaista ei voi enää edes perustella mitenkään. Jos tämän häikäilemättömyyden argumenttina on se, että Suomi ei selviä, ellei näitä säästöjä tehdä, niin kysymykseni kuuluu, miksi ja millä lailla pelastamisen arvoinen enää on valtio, joka ei joko pysty huolehtimaan tai tahdo huolehtia vanhuksistaan ja vammaisistaan? Miten tässä pitäisi vakuuttua siitä, että jokaisen kannattaa osallistua näihin talkoisiin huonomman yhteiskunnan puolesta?

Olympiavoittaja Kaarlo Kangasniemi meni kyselemään lupaa pääministerin turpasaunalle, mihin valtioneuvoston turvallisuusosastolla nopeasti reagoitiin. Omasta puolestani voin vain luvata ja antaa kunniasanani, etten tule leikkaamaan Juha Sipilän kurkusta, vaikka hengitysteihinsä kohdistuvat uudistamistoimenpiteet sopivan tilaisuuden tullen erittäin mieluisia olisivatkin.