Vielä jotakin humanismista

Tämä teksti on taustoittava täydennys tälle aiemmalle kirjoitukselleni.

En ole tästä blogissani aiemmin huudellut, mutta paljastettakoon se nyt. Ennen humanistiseen tiedekuntaan hakemistani opiskelin yliopistossa vuoden verran fysiikkaa. Valinnalleni ei ollut mitään muuta syytä kuin se, etten tiennyt, mitä haluaisin opiskella, ja fysiikan laitokselle pääsi sisään suoraan yo-kirjoitusten tuloksella ilman pääsykokeita.

Tuon vuoden aikana opin sen, ettei pääni kestänyt laskemista eikä älyni riittänyt tuolle alalle. Yhtenä päivänä vain lopetin opintoni ilmoittamatta mihinkään tai kenellekään. Muistan, miten noiden opintojen viimeisenä päivänäni kävin jostakin itselleni edelleen tuntemattomasta syystä palauttamassa laskuharjoituspaperini, vaikka tiesin, etten enää koskaan astuisi jalallani tuolle kampukselle. Päätin vain kadota, enkä välittänyt siitä, seuraisiko katoamisestani minulle tai muille vaivaa tai ongelmia. (Ei seurannut, eivät soitelleet perään.)

Lopettamisen jälkeen mietin, mitä ihmettä elämälläni tekisin. Mikään ei kiinnostanut, mutta sukulaiset painostivat jatkamaan yliopistossa. Valitsin sitten humanistisen tiedekunnan ja sieltä kirjallisuustieteen ja kulttuurintutkimuksen, koska ajattelin niiden olevan sopivan helppoja ja yhdentekeviä harrastusmielessä opiskeltaviksi – olihan jo selvää, että oikeasti minusta ei voisi mitään tulla.

Vanhempani ja muut sukulaiset tukivat tätä harrastusopiskelua, koska suvussani ei ole akateemisia, ja he naiivisti kuvittelivat minkä tahansa korkeakoulututkinnon edelleen toimivan automaattisena herrahissinä, koska niinhän asia oli ollut 50 vuotta sittenkin. Kenelläkään kannustajistani ei ollut aavistustakaan, miten typerän ja hyödyttömän asian parissa puuhastelin, enkä katsonut aiheelliseksi avata asiaa heille. He tiesivät vain sen, että olin yliopistossa ja kurssini menivät läpi hyvillä arvosanoilla, ja olivat ylpeitä minusta. Miksi olisin pilannut heiltä tuon perusteettoman ilon?

Tosiaan, menestyin opinnoissani kohtuuttoman hyvin siihen nähden, että tein sitä ilman mitään tavoitteita tai motivaatiota. Tämä pärjääminen vastapainona harharetkelleni ja epäonnistumiselleni fysiikan maailmassa opetti minut näkemään syyn siihen luonnontiedekritiikkiin, jota omalla humanistisella alallani harrastetaan paljon. Taustalla on vain ja ainoastaan kateus. Luonnontieteitä harjoittavat meitä älykkäämmät ihmiset, jotka kykenevät sellaiseen loogiseen ja systemaattiseen ajatteluun, jota voimme vain kadehtia. Lisäksi luonnontieteet tuottavat sellaista käytäntöön sovellettavaa tietoa, jolla on sekä kaupallista että ihmiskuntaa hyödyttävää potentiaalia; sillä välin humanistit horisevat suljetussa ringissään kryptisiä dekonstruktiosta ja vaativat, että joku lapioisi ulkopuolelta rahaa ringin sisään.

Koska humanisteilla – kielet ja niiden tieteet poislukien – ei yksinkertaisesti ole eväitä nousta tärkeydessä luonnontieteilijöiden tasolle, ainoaksi epätoivoiseksi mahdollisuudeksi jääkin yritys kiskoa luonnontieteilijöitä alas valtaistuimeltaan. Hegemonian horjuttamisprojektin onnistumista kuitenkin rajoittaa hieman se, ettei humanistin luonnontiedekriittisiä äpöstyksiä lue kukaan muu kuin toinen humanisti (Janne Porkkaa siteeratakseni: ”Ja se on aivan oikein!”).

Loppuun tarjous Juha Sipilälle ja hänen hallitukselleen. Jos yliopistoista leikkaaminen edelleen kiinnostaa – ja kiinnostaahan se tietenkin! – tarjoudun mielelläni konsultoimaan humanististen aineiden säästöohjelman laatimisessa. Tekisin työn kutsumuksesta, joten en vaadi muuta korvausta kuin kulukorvaukset Helsinkiin matkustamisesta. Ai niin, ja mahdollisia julkisia esiintymisiä varten asukseni samanlaisen kaavun, jota keisari Palpatine käytti Jedin paluussa.