maanantai 22. helmikuuta 2016

Nikkarointia: pöytä mikserille



Ostin jo vuosi sitten itselleni Soundcraft EFX8 -mikserin, joka kuitenkin jäi laatikkoon odottamaan jotakin järkevää sijoituspaikkaa. Nyt päätin vihdoin tehdä asialle jotakin ja rakentaa mikserin mittojen mukaisen pienen pyörällisen pöydän, jotta laitteen voisi ottaa käyttöön.

Raakalautaa ja muuta puutavaraa kotona oli valmiiksi, kiipeilypuuprojektista oli jäänyt vanerilevyä ja sekalaisia maalejakin löytyi, joten ainoaksi hankittavaksi jäivät pyörät. Biltemasta ostetut kaksi kiinteää ja kaksi kääntyvää pyörää eivät yhteensäkään maksaneet kuin muutaman euron.

Koska puutavara oli sekalaista, se piti ensin kavennella itse pöytäsirkkelillä ja silitellä hiomakoneella. Jälkimmäisessä en lähtenyt liikaa hienostelemaan, sillä tarkoitus oli rakentaa robusti käyttöesine, jota ei tarvitse liikaa sääliä. Itse sahailemisen miinuksena on toki ylimääräinen työ mutta vastaavasti plussa siinä, että mitat saattoi suunnitella juuri sopiviksi: tässä tapauksessa jalkojen paksuus määräytyi pyörien kiinnitysosan mukaan – ja muut sen mukaan, mikä sattui hyvältä tuntumaan.

Tämän jälkeen jiirisaha lauloi neljä pystytolppaa ja kahdeksan vaakarimaa sopiviksi pätkiksi. Jalkoihin tein yläpäähän ja alareunan lähelle vaakarimojen mukaiset lovet ulkosivuille. Rimat sahasin jiiriin ja ruuvasin loviin. Kun runko oli näin saatu muotoonsa, sahasin vanerilevystä sopivan palan ja kiinnitin sen ylätasoksi.

Loppuhienosteluna laadin tasolle reunat sahaamalla pöytäsirkkelillä noin sentin liuskan laudan sivusta, jiirittämällä sen ja ruuvaamalla levyn reunoihin. (Näin ohuen puusuikaleen ruuvaaminen onnistui vain poraamalla parin millin poranterällä ruuvausreiät. Ilman niitä suikaleelle olisi käynyt kuin läskin tahdonlujuudelle sipsihyllyn kohdalla: murtumiselta ei olisi vältytty.) Nyt puuosat olivat kasassa, ja vilautettuani hökötykselle vielä hieman hiomakonetta otin sen sisälle yöksi kuivumaan ja odottamaan seuraavan päivän maalausta.

Maalaamaton runko
Kun isäni kuoli äkillisesti syksyllä, huoneeni nurkkaan jäi hänen vanha Jøli-kassakaappinsa, jonka numeroyhdistelmää ei tiennyt kukaan. Niinpä opetin itselleni uuden taidon, ja muutaman illan harjoittelun ja millimetripaperille tehdyn tilastoinnin jälkeen olin vihdoin manipuloinut kaapin Sargent & Greenleaf -yhdistelmälukon auki. (Tällä työlläni säästimme muutaman satasen, jonka kaapin murtaminen olisi maksanut; lisäksi kaappi olisi ollut porauksen jälkeen käyttökelvoton. Olen hyvä oppimaan asioita, joilla säästää rahaa, mutta en osaa mitään sellaista, mikä tuottaisi sitä.) Saavutuksestani innostuneena kunnostin ruman kaapin voitonmerkikseni ja maalasin sen vasaralakalla mustaksi. Tuota maalia jäi sen verran, että päätin käyttää loput tähän häkkyrään. Pohjamaaliksi vedin ensin kerroksen jotakin sisäpuumaalin jämää, koska arvelin metallille tarkoitetun mustan maalin turhan ärhäkäksi suoraan maalaamattomalle puulle. Tämän jälkeen työ eteni hitaasti odotellen kerrosten kuivumista.

Pohjamaalin ja yhden vasaralakkakerroksen jälkeen
Kahden vasaralakkakerroksen kuivumisen jälkeen tehtävänä olikin enää pyörien ruuvaaminen alle. Pienen hienosäädön – yhden pyörän alle täytyi laittaa n. 1 mm koroke – jälkeen kärry kulki tasaisesti ja keikkumatta, ja mikseriäkin saattoi alkaa sovitella paikalleen.

Lopullisessa maalissaan ja pyörät alle ruuvattuna
Ei se hieno ole, mutta ajanee asiansa!

"Like a glove", sanoisi Ace Ventura!




sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Vielä jotakin humanismista



Tämä teksti on taustoittava täydennys tälle aiemmalle kirjoitukselleni.

En ole tästä blogissani aiemmin huudellut, mutta paljastettakoon se nyt. Ennen humanistiseen tiedekuntaan hakemistani opiskelin yliopistossa vuoden verran fysiikkaa. Valinnalleni ei ollut mitään muuta syytä kuin se, etten tiennyt, mitä haluaisin opiskella, ja fysiikan laitokselle pääsi sisään suoraan yo-kirjoitusten tuloksella ilman pääsykokeita.

Tuon vuoden aikana opin sen, ettei pääni kestänyt laskemista eikä älyni riittänyt tuolle alalle. Yhtenä päivänä vain lopetin opintoni ilmoittamatta mihinkään tai kenellekään. Muistan, miten noiden opintojen viimeisenä päivänäni kävin jostakin itselleni edelleen tuntemattomasta syystä palauttamassa laskuharjoituspaperini, vaikka tiesin, etten enää koskaan astuisi jalallani tuolle kampukselle. Päätin vain kadota, enkä välittänyt siitä, seuraisiko katoamisestani minulle tai muille vaivaa tai ongelmia. (Ei seurannut, eivät soitelleet perään.)

Lopettamisen jälkeen mietin, mitä ihmettä elämälläni tekisin. Mikään ei kiinnostanut, mutta sukulaiset painostivat jatkamaan yliopistossa. Valitsin sitten humanistisen tiedekunnan ja sieltä kirjallisuustieteen ja kulttuurintutkimuksen, koska ajattelin niiden olevan sopivan helppoja ja yhdentekeviä harrastusmielessä opiskeltaviksi – olihan jo selvää, että oikeasti minusta ei voisi mitään tulla.

Vanhempani ja muut sukulaiset tukivat tätä harrastusopiskelua, koska suvussani ei ole akateemisia, ja he naiivisti kuvittelivat minkä tahansa korkeakoulututkinnon edelleen toimivan automaattisena herrahissinä, koska niinhän asia oli ollut 50 vuotta sittenkin. Kenelläkään kannustajistani ei ollut aavistustakaan, miten typerän ja hyödyttömän asian parissa puuhastelin, enkä katsonut aiheelliseksi avata asiaa heille. He tiesivät vain sen, että olin yliopistossa ja kurssini menivät läpi hyvillä arvosanoilla, ja olivat ylpeitä minusta. Miksi olisin pilannut heiltä tuon perusteettoman ilon?

Tosiaan, menestyin opinnoissani kohtuuttoman hyvin siihen nähden, että tein sitä ilman mitään tavoitteita tai motivaatiota. Tämä pärjääminen vastapainona harharetkelleni ja epäonnistumiselleni fysiikan maailmassa opetti minut näkemään syyn siihen luonnontiedekritiikkiin, jota omalla humanistisella alallani harrastetaan paljon. Taustalla on vain ja ainoastaan kateus. Luonnontieteitä harjoittavat meitä älykkäämmät ihmiset, jotka kykenevät sellaiseen loogiseen ja systemaattiseen ajatteluun, jota voimme vain kadehtia. Lisäksi luonnontieteet tuottavat sellaista käytäntöön sovellettavaa tietoa, jolla on sekä kaupallista että ihmiskuntaa hyödyttävää potentiaalia; sillä välin humanistit horisevat suljetussa ringissään kryptisiä dekonstruktiosta ja vaativat, että joku lapioisi ulkopuolelta rahaa ringin sisään.

Koska humanisteilla – kielet ja niiden tieteet poislukien ei yksinkertaisesti ole eväitä nousta tärkeydessä luonnontieteilijöiden tasolle, ainoaksi epätoivoiseksi mahdollisuudeksi jääkin yritys kiskoa luonnontieteilijöitä alas valtaistuimeltaan. Hegemonian horjuttamisprojektin onnistumista kuitenkin rajoittaa hieman se, ettei humanistin luonnontiedekriittisiä äpöstyksiä lue kukaan muu kuin toinen humanisti (Janne Porkkaa siteeratakseni: ”Ja se on aivan oikein!”).

Loppuun tarjous Juha Sipilälle ja hänen hallitukselleen. Jos yliopistoista leikkaaminen edelleen kiinnostaa – ja kiinnostaahan se tietenkin! – tarjoudun mielelläni konsultoimaan humanististen aineiden säästöohjelman laatimisessa. Tekisin työn kutsumuksesta, joten en vaadi muuta korvausta kuin kulukorvaukset Helsinkiin matkustamisesta. Ai niin, ja mahdollisia julkisia esiintymisiä varten asukseni samanlaisen kaavun, jota keisari Palpatine käytti Jedin paluussa