Muistikuva kouluajoilta

Kiikkutuolissa banjolelea näppäillessäni ruudullinen viltti sylissäni ja aamutohvelit jalassani päädyin tässä taas kerran muistelemaan menneitä. Kävin ala- ja yläasteeni (nyttemmin ala- ja yläkoulu) 90-luvun alun ja puolivälin tienoilla, ja mieleeni palautui kumma ilmiö noilta vuosilta. Puhun siis saatananpalvonnasta.

Muistan, miten jossakin vaiheessa 90-luvun, tai siis "ysärin", kuten ajan hermoilla olevat tapaavat sanoa, alkua huolestuneet opettajamme alkoivat yhtäkkiä höpistä aiheesta oppilaille. Huuruista hautakivi- ja kuoromusiikkikuvastolla höystettyä ”dokumenttiakin” aiheesta katseltiin VHS-kasetilta, puhtaasti valistusmielessä tietenkin. Saatananpalvonnan vaaroista kertomiselle uhrattiin useita oppitunteja. Kukaan meistä pienen maalaistaajaman lapsista ei tuntenut yhtäkään saatananpalvojaa eikä ollut sellaista edes nähnyt. Itse asiassa emme varmaankaan olleet kuulleetkaan koko touhusta ennen kuin meille katsottiin aiheelliseksi kertoa, että tämmöistä on olemassa ja se on sitten vaarallista.

Elin lapsuuteni onnellista aikaa ennen sosiaalista mediaa, jolloin Internet tarkoitti lähinnä Smithsonian-instituutin kotisivujen dinosauruskuvia ja tuntien latausaikoja kalliiden puhelinlaskujen kera. Toisin kuin 2010-luvulla, jolloin jokainen ison maailman uusi ääliömäisyys löytää viidessä minuutissa ja parilla klikkauksella tiensä myös näihin itäsuomalaisiin perähikiöihin, ysärin koululaiselämä kulki eteenpäin autuaan hitaasti ja uutispimennossa. Uusien trendi-ilmiöiden leviämistahti maalle riippui lähinnä siitä, miten usein suositut oppilaat sattuivat Helsingin-serkkujaan tapaamaan.

Saatananpalvonta ei kuitenkaan koskaan olisi ollut trendi-ilmiö tai olisi aiheuttanut sen kummempaa reaktiota, ellei siitä jostakin syystä olisi tehty valistuksen arvoista asiaa. Itse asiassa minusta tuntuu siltä, että koko saatananpalvonta ilmiönä – ainakin Suomessa – pitkälti syntyi tämän kauhistelevan jeesustelun myötä. Umberto Econ romaani Foucaultin heiluri (Il pendolo di Foucault, 1988) kuvaa tilannetta, jossa vitsiksi keksitty salaliittoteoria ja siihen liittyvä salaseura muuttuvat todeksi, koska jotkut alkavat uskoa teoriaan ja salaseuran olemassaoloon – ja tällä uskollaan päätyvät muodostamaan kyseisen salaseuran. Ajattelen, että saatananpalvonnan kanssa kävi täsmälleen tällä tavalla. Ilmiöstä, joka ei ollut ilmiö, tuli ilmiö, koska ensin opettajat uskoivat sen olevan ilmiö, ja hysteerisellä valistuksellaan onnistuivat siirtämään uskon oppilaisiinsa.

Tähän asti asiassa ei vielä ole mitään kovin kaameaa. Onhan elämä salaseuroja tai saatanan viettelyn vaaroja sisältävässä maailmassa paljon jännittävämpää kuin tylsä arki! Yläasteelle siirryttyämme kuitenkin näimme siellä yhden vanhemman oppilaan, joka pukeutumisellaan, esoteerisilla symboleillaan ja itseaiheutetuilla arvillaan tahtoi viestittää meille, kuka oli hänen Herransa. Lukioon siirtyessämme kuulimme, että hän oli tehnyt itsemurhan.

On selvää, että saatananpalvonta houkutteli mukaansa vain jo valmiiksi hyvin ongelmaisia tapauksia. Silti opettajat päättivät antaa näille nuorille kuin tarjottimella tietoa kielletystä, kohua ja pahennusta herättävästä ja itsetuhoisuuteen kannustavasta tekemisestä. En tiedä, olisiko se ongelmainen tyyppi yläasteeltamme päätynyt itsemurhaan myös ilman saatananpalvontaa. Ehkä olisi. Väitän kuitenkin, että ne opetusalan viranomaiset, jotka mahdollistivat saatananpalvonnasta tiedottamisen ottamisen osaksi opetussuunnitelmaa, tahrivat kätensä vereen. Rikoksina kuolemantuottamukset ovat tietenkin vanhentuneet jo kauan sitten, mutta omaa kouluaikaani muistellessani aihe näyttäytyy melkoisena häpeätahrana ikäluokkani kasvatuksessa.