Kun aiemmin
vielä olin olosuhteiden pakosta tekemisissä ihmisten kanssa, jouduin jatkuvasti
kokemaan riittämättömyyttä verratessani itseäni muihin. (Silti yksikään
nuppilekuri ei suosittele tuohon tuntemukseen hoidoksi eristäytymistä muusta
ihmiskunnasta, mikä mielestäni on kummallista: se nimittäin toimii.)
Tämän
kokemukseni laukaisemiseen ihmisjoukossa yleensä riitti se, että muut olivat
ihan tavallisia: heillä oli työpaikka ja perhe, he osasivat seurassa vaikuttaa normaaleilta
ja keskustella asioista perusfiksusti. Itsestään selviä asioita suurimmalle
osalle, mutta vaikeita tai jopa mahdottomia minulle.
Pahimmalla
tavalla riittämättömyyden tunne kuitenkin kouraisi minua, kun taannoin jouduin
kohtaamaan täydellisen ihmisen. Hän ei ollut paljoakaan minua vanhempi, mutta
oli jo ehtinyt perustaa perheen, väitellä tohtoriksi, saada erinomaisen viran,
kuten alansa huipun kuuluukin... Hän oli menestynyt käytännössä kaikessa,
mihin oli ryhtynyt. Myös ulkoiset ja tyylilliset tekijät hänellä olivat enemmän
kuin kohdallaan.
Hänellä oli
kaikki, minulla ei ollut mitään.
Meidän piti
tavata erään opintoihini liittyvän ikävän velvollisuuden merkeissä. Kun
tapaamisajasta neuvoteltiin, hän ilmoitti, että se siirtyisi aiemmin sovitusta
myöhempään ajankohtaan, koska hänen täytyi viedä lapsensa erikoislääkärille
jonkin (rivien välistä luettuna) harvinaislaatuisen syyn vuoksi. Spesialistin
vastaanotolle pääseminen ei ollut aivan läpihuutojuttu, joten sitä ei voinut
mitenkään siirtää.
Syvällä
sisimmässäni tunsin outoa mielihyvää. Ajattelin, että vaikka muuten täydellinen
oletkin, niin geneettisesti sentään sinustakin jokin vika löytyi.
