Opin jotakin juoksulenkillä

Juoksen säännöllisesti kymmenen kilometrin lenkkiä. Vaikka lenkkeilyyni ei liitykään muita tavoitteita kuin elopainon pitäminen kurissa, seuraan silti myös kelloa: välillä on kiintoisaa testata rajojaan ja kokeilla, pystyykö parantamaan ennätystään. (Joka siis ei ole mikään kummoinen, kyse on vain kuntohölkästä.)

Kahden viimeisen kuukauden aikana kympin ennätykseni on kohentunut kahdella ja puolella minuutilla.

Jos olisin aloitteleva hölkkäilijä, näin nopea kehitys ei tietenkään olisi ihmeellistä. Olen kuitenkin lenkkeillyt vuosikausia, ainakin jonkin verran juoksennellut oikeastaan niin kauan kuin muistan. En liioin ole yhtäkkiä alkanut käyttää dopingia, ryhtynyt syömään terveellisesti tai siirtynyt järkevään unirytmiin. On selvää, ettei kuntoni ole tehnyt moista äkillistä nousuharppausta.

Mietittyäni ilmiön syytä päädyin tulokseen, että kyse onkin lähinnä henkisestä kehityksestä. Lisääntyneen itsetuntemuksen ja -luottamuksen myötä olen aiemmasta poiketen uskaltautunut lähtemään liikkeelle kovaa heti ensimetreiltä. Toki aluksi matkamiehen seurana ovat kylmä hiki, puuskutus ja vitutus, mutta sen kestää, koska uskoo ja tietää, että ennen pitkää se suorituksen kunnialliseen loppuun asti kantava flow-tila tulee ihan samalla lailla kuin rauhallisemmankin alun jälkeen.

Hassua, miten minun täytyi elää yli kolmekymppiseksi, jotta sisäistin niin ilmiselvän asian, että juoksemisessa parhaan tuloksen saavuttamiseksi pitää uskaltaa laittaa itsensä täysillä likoon alusta alkaen; luottaa siihen, että alkuhankaluuksien jälkeen rytmi löytyy ja asiat etenevät. Sitä, että täsmälleen sama asia pätee myös elämässä, en ole vielä sisäistänyt – eivätkä äkilliset tulosparannukset tuossa lajissa näytä lähitulevaisuudessakaan kovin todennäköiseltä.

Mielenkiintoinen tarjous uuden auton ostajalle

Sain postia: paikallinen autoliike lähestyi minua tarjouksella uudesta Hyundaista. Joskus ihmettelen, eikö näillä todellakaan ole mitään rekisteriä siitä, ketkä ovat potentiaalisia uuden auton ostajia ja ketkä eivät. Meille humanisteille näitä ainakin on turha lähettää. Kun eräs toinen paikallinen autokauppias ilmaisi joitakin vuosia sitten kantansa, että yliopiston filosofian ym. tuottamattoman opetusta joutaisi karsia, me filosofit ja humanistit heitimme takaisin vielä kovemman uhkauksen, nimittäin sen, että sinultahan emme ainakaan autoa ostaisi, jos voittaisimme lotossa. Mutta se siitä, takaisin tähän kampanjaan.

Houkuttelevan tarjouksen sijasta minusta tuntui, että minulle – anteeksi kansankielinen ilmaisuni, jossa tehokkuus menee kauneuden edelle – vittuiltiin eikä edes piilo-. Minulle nimittäin tarjottiin messevää 3 000 euron alennusta, jos vain toimittaisin todistuksen nykyisen autoni romuttamisesta.

Kiitosta vaan, mutta olen ollut erittäin tyytyväinen 20 vuotta vanhaan ranskalaiseen pikkuautooni. En maksanut siitä paljoakaan, varaosat ovat halpoja ja vikoja on verrattain vähän (toki ranskalaisen auton kohdalla pätee sama kuin naistenkin kanssa: sen onnellisempi olet, mitä enemmän pystyt ajattelemaan vikoja ominaisuuksina). Ja jos joskus tapahtuukin jokin vahinko – pelti rutistuu tai kone tekee tenän – se Niilo22:sta lainatakseni harmittaa mutta ei harmita onneks, koska investointi ei ollut suuri.

Eihän kotteroni arvo myytynä tietenkään olisi kolmea tonnia, tuskin kolmasosaakaan siitä, mutta kyse on silti ehjästä ja toimivasta pelistä.

Kulutusyhteiskuntamme kuitenkin arvostaa vain kaikkea uutta. Eikä siinä pelissä riitä, että vanhalta otetaan arvo pois, vaan se vielä uudelleenmääritellään negatiiviseksi antamalla vanhan ei-olemiselle positiivinen arvo.

Valtiokin näkyy olevan tässä kampanjassa mukana. En kiistä, etteivätkö uudet autot kuluta polttoainetta vähemmän, mutta uusien autojen tarpeeton valmistaminen vanhojen ja yhä toimivina romutettujen tilalle kuluttaa sekin melkoisesti energiaa ja luonnonvaroja. Ympäristösyytkin ovat vähän niin ja näin, jos Kaukoidästä tuodaan laivarahtina autoja tänne; erään arvion mukaan yksi suuri rahtilaiva tuottaa päästöjä vaatimattoman 50 miljoonan auton verran.

Totesin, että taas kannustetaan ihmisiä tarpeettomaan ostamiseen. Totesin myös, ettei minulla koskaan ole rahaa uuteen autoon, mutta tällä kertaa nihkeyteni ei sentään johtunut yksinomaan perivasemmistolaiseen katkeruuteen olennaisesti kuuluvasta kettu ja pihlajanmarjat -ilmiöstä.