Aloitin
kirjallisuustieteen opintoni humanistisessa tiedekunnassa kymmenen vuotta sitten
syksyllä. Noista vuosista käteeni jäivät työmarkkinoilla täysin yhdentekevät
maisterin paperit, nolla päivää työkokemusta omalta tai miltään muultakaan
alalta ja oikeus jatko-opiskeluun aina tohtoriksi asti, mutta väitöskirjani
jäänee tekemättä. Seuraavassa joitakin mietteitä syistä, miksi hukkaan heitetyn
vuosikymmenen jälkeen olen päättänyt laittaa pillit pussiin.
Ensinnäkin
kaikki intohimoni opiskelua, sivistystä ja kirjallisuutta kohtaan kuolivat
täysin jo muutama vuosi sitten. Mitähän professorini ajattelisi, jos tietäisi,
että tämä kirjallisuuden opiskelija sai jouluna 2013 lahjaksi lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan, mutta 24 kk
voimassa ollut kortti olisi muutama päivä sitten mennyt vanhaksi, ellen olisi
pyytänyt äitiäni käymään ostamassa sieltä jotakin? En ole vuosiin edes lukenut
mitään kaunokirjallisuutta, ellei lasketa niitä paria hassua romaania, joiden
pähkäilystä graduni kyhäsin. Kaiken kukkuraksi tuo gradu sai erinomaisen
arvosanan, joka oikeutti jatko-opintoihin!
Huijarisyndrooma on
tunnettu ilmiö, josta kärsivät enimmäkseen naiset. Suurin osa
huijarisyndroomaisista kuvittelee täysin aiheettomasti itsensä muita huonommaksi ja puutteidensa paljastumisen olevan jatkuvasti riskinä. Minun kohdallani
tämä pelko kuitenkin on aivan aiheellinen. Kuten sanottua, en harrasta enää
lainkaan lukemista. En liioin osaa kummoisesti kieliä, mikä sekin olisi
humanistille välttämätön taito. Graduun asti pystyin salaamaan sekä nämä
asiat että kiinnostukseni lopahtamisen, mutta jossakin vaiheessa totuus tulisi
väistämättä ilmi. (Teksteissään voi aina viittailla klassikoihin, joita ei ole
lukenut, koska faktat ja yksityiskohdat voi tarkistaa Googlesta, mutta seminaarikeskusteluissa kasvokkain
asioista oikeasti perillä olevien kanssa se ei onnistu, joten käry kävisi ennen
pitkää.) Siksi on parempi jättää akateeminen maailma ennen kuin kulissini romahtavat.
Mikä
sitten tappoi kiinnostukseni? Jo ennen kuin aloitin opintojani pyörin
satunnaisesti pimeissä hanttihommissa rakennustyömailla. Sutiessani maalia seinille
tai vedellessäni sähköjohtoa putkeen olen aina tuntenut tekeväni jotakin tärkeää
ja hyödyllistä. Kirjoittaessani yhdentekeviä pohdintoja taiteenfilosofiasta en
ole hetkeäkään tuntenut tekeväni mitään tärkeää tai hyödyllistä. Sepustukseni
hyödyttävät vain yliopistoa, joka saa valmistumisestani tietyn
verran tukea valtiolta.
Ajatus,
että tekisin loppuelämäni asiaa, jonka koen täysin turhaksi, ei sinänsä tunnu
väärältä. Suurin osa tekemisestänihän on täysin turhaa: musiikillani ei
liiemmin ole kuuntelijoita eikä tätä harvoin päivittyvää blogiakaan juuri kukaan lue. Näiden
tekemisestä kuitenkin nautin, ja näistä minulle ei makseta mitään (mikä oikein
onkin). Sen sijaan tuntuisi äärettömän väärältä nostaa verovaroista lohkaistua
palkkaa tai apurahaa jostakin niin turhasta kuin väitöskirjan tekemisestä siitä
aiheesta, jota jatko-opinto-oikeuteni koskee.
Humanistinen
taiteentutkimus on ihan mukava harrastus niille, jotka moisesta näpertelystä
jotakin saavat irti, mutta mielestäni minulle tai kenellekään muulle ei
sellaisesta pitäisi maksaa mitään. Kirjoitelkoot ketään ulkopuolista
kiinnostamattomia ja ympäröivää yhteiskuntaa millään tavalla hyödyttämättömiä juttujaan
omalla ajallaan ja rahallaan ne, joilla siihen jonkinlaista intohimoa on.
Muistan
professorini valitelleen sitä, miten vaikeaa hänen oli saada rahoitusta jollekin
taiteentutkimusprojektilleen. Normaalijärkinen ihminen olisi tehnyt asiasta
ilmiselvän johtopäätöksen: rahoitusta ei heru helposti siksi, ettei kyseisellä
projektilla olisi mitään muuta tarkoitusta kuin turvata korkeasti koulutetun
vetäjänsä ja tämän apulaisten opintojen keston ja muodollisen akateemisen
pätevyyden mukainen elintaso. Proffa kuitenkin piti itsestäänselvyytenä sitä,
että kaikille lillukanvarsikirjoitteluille pitäisi virrata ehtymättömästi
julkista ja vastikkeetonta rahaa, ja ilmaisi närkästyksensä siitä, ettei asia
näin ole, koska uusliberalismi.
Ehkä
taiteentutkijoiden pitäisikin mennä lakkoon? Silloin joko maailma heidän
ympärillään tajuaisi nopeasti alan tärkeyden, tai sitten kuluisi 50 vuotta,
ennen kuin kukaan työnseisausta edes huomaisi. Jätän lukijoiden harjoitustehtäväksi
pohtia, kumpi vaihtoehdoista on todennäköisempi.
Joka
tapauksessa humanistinen ”urani” on tullut päätökseen. Kuluneen vuosikymmenen
olisi varmasti voinut käyttää viisaamminkin, mutta jälkiviisastelu on turhaa.
Todennäköisesti teen seuraavaksi sen, mitä olisi pitänyt tehdä jo 15 vuotta
sitten, eli hakeudun ammatillisiin opintoihin. Unelmanani on työ, jossa näkee
konkreettisesti kädenjälkensä. Lisäksi työlle olisi tärkeää olla sellaista, jossa
aivot kuormittuvat työaikana vähän ja sen ulkopuolella eivät lainkaan; olen saanut
tarpeekseni ajattelemisesta ja fiksun esittämisestä. Viimeisten kymmenen vuoden
aikana näitä kahta – tai ainakin viimeksi mainittua – on nimittäin harrastettu koko
loppuelämäni tarpeiksi.
Toivottavasti löydät mieleisen alan opiskeltavaksi, ja todellakin toteutat orastavat suunnitelmasi. Käytännön tieto-taitoa - vaikkakin epävirallista - sinulle kirjoitustesi perusteella on kertynytkin moninaisista hommista, joten osaamisen virallistaminen koulutuksen kautta ei vaatine kummoisia ponnistuksia.
VastaaPoistaKuulosti surullisen tutulta touhulta. Tosin itse valitsin kauppatieteet lajiksi. Nyt pyörin tatti otsassa toisten jaloissa aikani kuluksi. Täysin kyllästyneenä siihen ett loppulta kaiken ratkaisee raha. Opistolla kyllä opettivat kaiken millä ja miten sitä hölmöläisiltä pois kerätään, muttei kukaan kertonut miten oravanpyörästä loikataan pois. Olenkin alkanut lyömään kaiken lekkeriksi ja leikiksi, edes vähän itseäni viihdyttääkseni. Kaikke hyvää jatkoon, piristy pahvi! Hellurei on pillu ruotsiks.
VastaaPoistaOn tullut pitkästä aikaa kuunneltua näitä biisejäsi, ja sattumalta löysin nyt myös tämän blogin. Lyriikoissa kuuluu, että olet jonkinlaista ajatustyötä joskus harjoittanut. Eiköhän tuosta humanistin urasta jotain jäänyt käteen, vaikka työmarkkinoilla sitä ei toki nykypäivänä arvosteta. Kaikista asioista pitäisi saada nopea ja konkreettinen hyöty, joka on mitattavissa rahassa.
VastaaPoistaNäköjään muutaman vuoden vanha postaus, mutta pakko kommentoida kun omat ajatukset menevät aivan 1:1 tämä kanssa. Itsellä vielä tämä antoisa humanistiura yliopistossa on käynnissä, mutta jo ensimmäisen vuoden jälkeen olin aika selvillä missä mennään ja mikä on tämän kaiken hyöty tulisi olemaan.
VastaaPoistaSilti sitä tulee jatkettua, ettei tarvisi kehitellä tarinoita miksi "en tee mitään". Opiskelu riittää monelle.
Jatkuvasti sitä kuitenkin tulee taisteltua huijarisyndroomaolotilan kanssa kuin myös tarpeen tehdä jotain merkittävää, jotain mistä jäisi jotain näytettävää maailmalle. "Tämän olen tehnyt, tässä olin mukana" ja se kenties toisi jotain merkitystä tai vaikutusta jollekin.
Kiinnostukseni kaikkea opiskeluun liittyvään tai tutkimuksenkohteina oleviin asioihin on kadonnut ja se on varsin turhauttavaa kun aiemmit nuo olivat asioita, joista sitä nautintoa ja sisältöä elämään sai. Nyt sitä sitten vaan on ja vastentahtoisesti kirjottaa tekstiä toisensa perään tietäen sen merkityksettömyyden ja totaalisen intohimottomuuden painaessa takaraivosta ulos.
En tiedä mikä tämän viestin pointti nyt sitten on. Mukava nähdä että on joissain päin kohtalotovereita, jotka pystyvät myös purkamaan samoja turhautumisiaan ulos. Välillä kun tuntuu että olenko tosiaan ainoa, joka kyseenalaistaa kaikkea tätä ympäröivää turhuutta.