maanantai 21. joulukuuta 2015

In memoriam – humanismini 2005–2015



Aloitin kirjallisuustieteen opintoni humanistisessa tiedekunnassa kymmenen vuotta sitten syksyllä. Noista vuosista käteeni jäivät työmarkkinoilla täysin yhdentekevät maisterin paperit, nolla päivää työkokemusta omalta tai miltään muultakaan alalta ja oikeus jatko-opiskeluun aina tohtoriksi asti, mutta väitöskirjani jäänee tekemättä. Seuraavassa joitakin mietteitä syistä, miksi hukkaan heitetyn vuosikymmenen jälkeen olen päättänyt laittaa pillit pussiin.

Ensinnäkin kaikki intohimoni opiskelua, sivistystä ja kirjallisuutta kohtaan kuolivat täysin jo muutama vuosi sitten. Mitähän professorini ajattelisi, jos tietäisi, että tämä kirjallisuuden opiskelija sai jouluna 2013 lahjaksi lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan, mutta 24 kk voimassa ollut kortti olisi muutama päivä sitten mennyt vanhaksi, ellen olisi pyytänyt äitiäni käymään ostamassa sieltä jotakin? En ole vuosiin edes lukenut mitään kaunokirjallisuutta, ellei lasketa niitä paria hassua romaania, joiden pähkäilystä graduni kyhäsin. Kaiken kukkuraksi tuo gradu sai erinomaisen arvosanan, joka oikeutti jatko-opintoihin!

Huijarisyndrooma on tunnettu ilmiö, josta kärsivät enimmäkseen naiset. Suurin osa huijarisyndroomaisista kuvittelee täysin aiheettomasti itsensä muita huonommaksi ja puutteidensa paljastumisen olevan jatkuvasti riskinä. Minun kohdallani tämä pelko kuitenkin on aivan aiheellinen. Kuten sanottua, en harrasta enää lainkaan lukemista. En liioin osaa kummoisesti kieliä, mikä sekin olisi humanistille välttämätön taito. Graduun asti pystyin salaamaan sekä nämä asiat että kiinnostukseni lopahtamisen, mutta jossakin vaiheessa totuus tulisi väistämättä ilmi. (Teksteissään voi aina viittailla klassikoihin, joita ei ole lukenut, koska faktat ja yksityiskohdat voi tarkistaa Googlesta, mutta seminaarikeskusteluissa kasvokkain asioista oikeasti perillä olevien kanssa se ei onnistu, joten käry kävisi ennen pitkää.) Siksi on parempi jättää akateeminen maailma ennen kuin kulissini romahtavat.

Mikä sitten tappoi kiinnostukseni? Jo ennen kuin aloitin opintojani pyörin satunnaisesti pimeissä hanttihommissa rakennustyömailla. Sutiessani maalia seinille tai vedellessäni sähköjohtoa putkeen olen aina tuntenut tekeväni jotakin tärkeää ja hyödyllistä. Kirjoittaessani yhdentekeviä pohdintoja taiteenfilosofiasta en ole hetkeäkään tuntenut tekeväni mitään tärkeää tai hyödyllistä. Sepustukseni hyödyttävät vain yliopistoa, joka saa valmistumisestani tietyn verran tukea valtiolta.

Ajatus, että tekisin loppuelämäni asiaa, jonka koen täysin turhaksi, ei sinänsä tunnu väärältä. Suurin osa tekemisestänihän on täysin turhaa: musiikillani ei liiemmin ole kuuntelijoita eikä tätä harvoin päivittyvää blogiakaan juuri kukaan lue. Näiden tekemisestä kuitenkin nautin, ja näistä minulle ei makseta mitään (mikä oikein onkin). Sen sijaan tuntuisi äärettömän väärältä nostaa verovaroista lohkaistua palkkaa tai apurahaa jostakin niin turhasta kuin väitöskirjan tekemisestä siitä aiheesta, jota jatko-opinto-oikeuteni koskee.

Humanistinen taiteentutkimus on ihan mukava harrastus niille, jotka moisesta näpertelystä jotakin saavat irti, mutta mielestäni minulle tai kenellekään muulle ei sellaisesta pitäisi maksaa mitään. Kirjoitelkoot ketään ulkopuolista kiinnostamattomia ja ympäröivää yhteiskuntaa millään tavalla hyödyttämättömiä juttujaan omalla ajallaan ja rahallaan ne, joilla siihen jonkinlaista intohimoa on.

Muistan professorini valitelleen sitä, miten vaikeaa hänen oli saada rahoitusta jollekin taiteentutkimusprojektilleen. Normaalijärkinen ihminen olisi tehnyt asiasta ilmiselvän johtopäätöksen: rahoitusta ei heru helposti siksi, ettei kyseisellä projektilla olisi mitään muuta tarkoitusta kuin turvata korkeasti koulutetun vetäjänsä ja tämän apulaisten opintojen keston ja muodollisen akateemisen pätevyyden mukainen elintaso. Proffa kuitenkin piti itsestäänselvyytenä sitä, että kaikille lillukanvarsikirjoitteluille pitäisi virrata ehtymättömästi julkista ja vastikkeetonta rahaa, ja ilmaisi närkästyksensä siitä, ettei asia näin ole, koska uusliberalismi.

Ehkä taiteentutkijoiden pitäisikin mennä lakkoon? Silloin joko maailma heidän ympärillään tajuaisi nopeasti alan tärkeyden, tai sitten kuluisi 50 vuotta, ennen kuin kukaan työnseisausta edes huomaisi. Jätän lukijoiden harjoitustehtäväksi pohtia, kumpi vaihtoehdoista on todennäköisempi.

Joka tapauksessa humanistinen ”urani” on tullut päätökseen. Kuluneen vuosikymmenen olisi varmasti voinut käyttää viisaamminkin, mutta jälkiviisastelu on turhaa. Todennäköisesti teen seuraavaksi sen, mitä olisi pitänyt tehdä jo 15 vuotta sitten, eli hakeudun ammatillisiin opintoihin. Unelmanani on työ, jossa näkee konkreettisesti kädenjälkensä. Lisäksi työlle olisi tärkeää olla sellaista, jossa aivot kuormittuvat työaikana vähän ja sen ulkopuolella eivät lainkaan; olen saanut tarpeekseni ajattelemisesta ja fiksun esittämisestä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana näitä kahta – tai ainakin viimeksi mainittua – on nimittäin harrastettu koko loppuelämäni tarpeiksi.

4 kommenttia:

  1. Toivottavasti löydät mieleisen alan opiskeltavaksi, ja todellakin toteutat orastavat suunnitelmasi. Käytännön tieto-taitoa - vaikkakin epävirallista - sinulle kirjoitustesi perusteella on kertynytkin moninaisista hommista, joten osaamisen virallistaminen koulutuksen kautta ei vaatine kummoisia ponnistuksia.

    VastaaPoista
  2. Kuulosti surullisen tutulta touhulta. Tosin itse valitsin kauppatieteet lajiksi. Nyt pyörin tatti otsassa toisten jaloissa aikani kuluksi. Täysin kyllästyneenä siihen ett loppulta kaiken ratkaisee raha. Opistolla kyllä opettivat kaiken millä ja miten sitä hölmöläisiltä pois kerätään, muttei kukaan kertonut miten oravanpyörästä loikataan pois. Olenkin alkanut lyömään kaiken lekkeriksi ja leikiksi, edes vähän itseäni viihdyttääkseni. Kaikke hyvää jatkoon, piristy pahvi! Hellurei on pillu ruotsiks.

    VastaaPoista
  3. On tullut pitkästä aikaa kuunneltua näitä biisejäsi, ja sattumalta löysin nyt myös tämän blogin. Lyriikoissa kuuluu, että olet jonkinlaista ajatustyötä joskus harjoittanut. Eiköhän tuosta humanistin urasta jotain jäänyt käteen, vaikka työmarkkinoilla sitä ei toki nykypäivänä arvosteta. Kaikista asioista pitäisi saada nopea ja konkreettinen hyöty, joka on mitattavissa rahassa.

    VastaaPoista
  4. Näköjään muutaman vuoden vanha postaus, mutta pakko kommentoida kun omat ajatukset menevät aivan 1:1 tämä kanssa. Itsellä vielä tämä antoisa humanistiura yliopistossa on käynnissä, mutta jo ensimmäisen vuoden jälkeen olin aika selvillä missä mennään ja mikä on tämän kaiken hyöty tulisi olemaan.
    Silti sitä tulee jatkettua, ettei tarvisi kehitellä tarinoita miksi "en tee mitään". Opiskelu riittää monelle.

    Jatkuvasti sitä kuitenkin tulee taisteltua huijarisyndroomaolotilan kanssa kuin myös tarpeen tehdä jotain merkittävää, jotain mistä jäisi jotain näytettävää maailmalle. "Tämän olen tehnyt, tässä olin mukana" ja se kenties toisi jotain merkitystä tai vaikutusta jollekin.

    Kiinnostukseni kaikkea opiskeluun liittyvään tai tutkimuksenkohteina oleviin asioihin on kadonnut ja se on varsin turhauttavaa kun aiemmit nuo olivat asioita, joista sitä nautintoa ja sisältöä elämään sai. Nyt sitä sitten vaan on ja vastentahtoisesti kirjottaa tekstiä toisensa perään tietäen sen merkityksettömyyden ja totaalisen intohimottomuuden painaessa takaraivosta ulos.

    En tiedä mikä tämän viestin pointti nyt sitten on. Mukava nähdä että on joissain päin kohtalotovereita, jotka pystyvät myös purkamaan samoja turhautumisiaan ulos. Välillä kun tuntuu että olenko tosiaan ainoa, joka kyseenalaistaa kaikkea tätä ympäröivää turhuutta.

    VastaaPoista