Sininen yksisarviseni

(Tämä kertomus ei valitettavasti ole miltään osin sepitettä. Joskus sattuman oikusta myös oikeassa elämässä toisistaan irralliset asiat asettuvat peräkkäin tavalla, joka narratiiviksi muotoiltuna muistuttaa temaattisessa osuvuudessaan melkoisesti kaunokirjallisuutta ja muuta fiktiota.)

Olin viime viikon Helsingissä viettämässä lomaa ystäväni luona. Ajomatka pääkaupunkiseudulta tänne kotiin susirajalle kestää viitisen tuntia, joten ratin takana istuessa ehtii ajatella monia asioita illan hämärtyessä ja muun liikenteen vähentyessä.

Usein ajaessa ajatukseni ajautuvat omiin tuleviin musiikkiprojekteihini. Nyt matkalla tuli mieleen, että voisin kokeilla kääntää kuubalaisen Silvio Rodríguezin kappaleen ”Mi unicornio azul” suomeksi. Olen tuntenut laulun jo vuosia, mutta aikaisemmin idea tehdä itse kappaleelle jotakin ei ollut käynyt mielessäni. (Ei vähiten siksi, etten osaa espanjaa, vaan kääntäminen onnistuu minulta vain vertailemalla netistä jo aiemmin löytämiäni lukuisia amatöörienglanninnoksia toisiinsa ja yrittämällä päätellä niistä alkuperäistekstin merkitys kaikkine nyansseineen.)

Laulussa minäkertoja on kadottanut sinisen yksisarvisensa. Denotatiivisen perusmerkityksensä lisäksi laulussa kuvatulla tapahtumalla on myös selkeä vertauskuvallinen taso. Taikaolennon menettäminen symboloi viattomuuden ja mielikuvituksen katoamista, lapsuuden loppua. Kertoja on valmis antamaan ja maksamaan mitä vain saadakseen maagisen ystävänsä takaisin, mutta laulu päättyy haikeaan ja lopullisen oloiseen toteamukseen: se on poissa.

Saavuin kotiin ideastani innostuneena. Koska oli jo myöhä, ajattelin etten herätä isääni, vaan kävin sisään sivuovesta ja menin suoraan huoneeseeni. Heti kun olin kantanut matkatavarani sisälle, käynnistin tietokoneen, laitoin kuulokkeet päähän ja kappaleen soimaan. Avasin Word-asiakirjan ja aloin luonnostella suomeksi raakaversiota, jota tulisin vielä moneen kertaan hiomaan, mutta jostakin pitää aina aloittaa – alkuvaiheessa huonokin teksti on parempi kuin ei tekstiä lainkaan.

Kun olin saanut ensimmäistä säkeistöä luonnosteltua, totesin kellon olevan niin paljon, että päätin lopettaa tuolta yöksi jo kääntyneeltä illalta. Niinpä lähdin viimein huoneestani aikeenani mennä suihkuun.

Löysin isäni kuolleena keittiömme lattialta.

Kottikärryt

Kävin muutama viikko sitten K-raudassa. Olin aiemmin sivuuttanut Byggmax-mainoksen huomiot kilpailevien ketjujen somistuksen, ystävällisen palvelun ja muun metroseksuaalisuusasteen lisääntymisestä tarpeettomana kärjistyksenä.

Esimerkiksi se on vain hyvä, että samassa paikassa raakalaudan ja äijämäisten työkalujen kanssa on Vallilan verhoja ja muuta sisustussälää. Siinä on selvästikin ajateltu parisuhteessa olevia miehiä: hömppäosastot (koska esimerkiksi verhot ovat hömppää – ovathan sälekaihtimet keksitty!) ovat käteviä naisparkkeja siksi aikaa, kun miehet tekevät kaupassa oikeasti tärkeitä asioita, kuten vertailevat meisseleitä työkaluosastolla.

Kassoja lähestyttäessä se kuitenkin iski minuun. Jossakin ylittyy raja, jolloin uskottava kauppaketju menee rihkamassa liian pitkälle. K-raudan tapauksessa tämän horisontin toiselta puolelta minua tervehtivät koristekottikärryt, vieläpä idyllisesti valmiiksi ruostutetut!

Siis mitä helvettiä? Kenen uuvatin mielestä ruosteiset kottikärryt ovat jotenkin hieno pihakoriste? Ainakin minulle keskelle pihaa jääneet ja paikoilleen ruostuneet kottikärryt synnyttävät mielikuvan Nousevan auringon talosta (trad., mm. The Animals 1964, suom. Lasse Mårtenson). Miksi kukaan tahtoisi kotinsa näyttävän paikalta kuululta kurjuuden?

Ensi kesäksi varmaan saadaan markkinoille valmiiksi haalistunut, hilseilevä ja lohkeileva maali, jolla rakennuksiin saa suoraan purkista siveltyä faulknerilaista menetetyn loiston ja kunnian tuntua. Ehkä vielä vähän rikkaruohoryteikön siemeniä puutarhaosastolta ja kiinalainen koristekissanluuranko esilahotetun portaikon alta somasti pilkottamaan, niin jopas kelpaa rappioromanttisessa miljöössä kauniina suvi-iltana kännipäissään vaimoa ja koiraa hakata!

Ei mahdu estetiikan tajuuni – mikä tosin voi johtua siitäkin, ettei minulla ole estetiikan tajua.