Opin jotakin juoksulenkillä

Juoksen säännöllisesti kymmenen kilometrin lenkkiä. Vaikka lenkkeilyyni ei liitykään muita tavoitteita kuin elopainon pitäminen kurissa, seuraan silti myös kelloa: välillä on kiintoisaa testata rajojaan ja kokeilla, pystyykö parantamaan ennätystään. (Joka siis ei ole mikään kummoinen, kyse on vain kuntohölkästä.)

Kahden viimeisen kuukauden aikana kympin ennätykseni on kohentunut kahdella ja puolella minuutilla.

Jos olisin aloitteleva hölkkäilijä, näin nopea kehitys ei tietenkään olisi ihmeellistä. Olen kuitenkin lenkkeillyt vuosikausia, ainakin jonkin verran juoksennellut oikeastaan niin kauan kuin muistan. En liioin ole yhtäkkiä alkanut käyttää dopingia, ryhtynyt syömään terveellisesti tai siirtynyt järkevään unirytmiin. On selvää, ettei kuntoni ole tehnyt moista äkillistä nousuharppausta.

Mietittyäni ilmiön syytä päädyin tulokseen, että kyse onkin lähinnä henkisestä kehityksestä. Lisääntyneen itsetuntemuksen ja -luottamuksen myötä olen aiemmasta poiketen uskaltautunut lähtemään liikkeelle kovaa heti ensimetreiltä. Toki aluksi matkamiehen seurana ovat kylmä hiki, puuskutus ja vitutus, mutta sen kestää, koska uskoo ja tietää, että ennen pitkää se suorituksen kunnialliseen loppuun asti kantava flow-tila tulee ihan samalla lailla kuin rauhallisemmankin alun jälkeen.

Hassua, miten minun täytyi elää yli kolmekymppiseksi, jotta sisäistin niin ilmiselvän asian, että juoksemisessa parhaan tuloksen saavuttamiseksi pitää uskaltaa laittaa itsensä täysillä likoon alusta alkaen; luottaa siihen, että alkuhankaluuksien jälkeen rytmi löytyy ja asiat etenevät. Sitä, että täsmälleen sama asia pätee myös elämässä, en ole vielä sisäistänyt – eivätkä äkilliset tulosparannukset tuossa lajissa näytä lähitulevaisuudessakaan kovin todennäköiseltä.