Aloitin
kirjallisuustieteen opintoni humanistisessa tiedekunnassa kymmenen vuotta sitten
syksyllä. Noista vuosista käteeni jäivät työmarkkinoilla täysin yhdentekevät
maisterin paperit, nolla päivää työkokemusta omalta tai miltään muultakaan
alalta ja oikeus jatko-opiskeluun aina tohtoriksi asti, mutta väitöskirjani
jäänee tekemättä. Seuraavassa joitakin mietteitä syistä, miksi hukkaan heitetyn
vuosikymmenen jälkeen olen päättänyt laittaa pillit pussiin.
Ensinnäkin
kaikki intohimoni opiskelua, sivistystä ja kirjallisuutta kohtaan kuolivat
täysin jo muutama vuosi sitten. Mitähän professorini ajattelisi, jos tietäisi,
että tämä kirjallisuuden opiskelija sai jouluna 2013 lahjaksi lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan, mutta 24 kk
voimassa ollut kortti olisi muutama päivä sitten mennyt vanhaksi, ellen olisi
pyytänyt äitiäni käymään ostamassa sieltä jotakin? En ole vuosiin edes lukenut
mitään kaunokirjallisuutta, ellei lasketa niitä paria hassua romaania, joiden
pähkäilystä graduni kyhäsin. Kaiken kukkuraksi tuo gradu sai erinomaisen
arvosanan, joka oikeutti jatko-opintoihin!
Huijarisyndrooma on
tunnettu ilmiö, josta kärsivät enimmäkseen naiset. Suurin osa
huijarisyndroomaisista kuvittelee täysin aiheettomasti itsensä muita huonommaksi ja puutteidensa paljastumisen olevan jatkuvasti riskinä. Minun kohdallani
tämä pelko kuitenkin on aivan aiheellinen. Kuten sanottua, en harrasta enää
lainkaan lukemista. En liioin osaa kummoisesti kieliä, mikä sekin olisi
humanistille välttämätön taito. Graduun asti pystyin salaamaan sekä nämä
asiat että kiinnostukseni lopahtamisen, mutta jossakin vaiheessa totuus tulisi
väistämättä ilmi. (Teksteissään voi aina viittailla klassikoihin, joita ei ole
lukenut, koska faktat ja yksityiskohdat voi tarkistaa Googlesta, mutta seminaarikeskusteluissa kasvokkain
asioista oikeasti perillä olevien kanssa se ei onnistu, joten käry kävisi ennen
pitkää.) Siksi on parempi jättää akateeminen maailma ennen kuin kulissini romahtavat.
Mikä
sitten tappoi kiinnostukseni? Jo ennen kuin aloitin opintojani pyörin
satunnaisesti pimeissä hanttihommissa rakennustyömailla. Sutiessani maalia seinille
tai vedellessäni sähköjohtoa putkeen olen aina tuntenut tekeväni jotakin tärkeää
ja hyödyllistä. Kirjoittaessani yhdentekeviä pohdintoja taiteenfilosofiasta en
ole hetkeäkään tuntenut tekeväni mitään tärkeää tai hyödyllistä. Sepustukseni
hyödyttävät vain yliopistoa, joka saa valmistumisestani tietyn
verran tukea valtiolta.
Ajatus,
että tekisin loppuelämäni asiaa, jonka koen täysin turhaksi, ei sinänsä tunnu
väärältä. Suurin osa tekemisestänihän on täysin turhaa: musiikillani ei
liiemmin ole kuuntelijoita eikä tätä harvoin päivittyvää blogiakaan juuri kukaan lue. Näiden
tekemisestä kuitenkin nautin, ja näistä minulle ei makseta mitään (mikä oikein
onkin). Sen sijaan tuntuisi äärettömän väärältä nostaa verovaroista lohkaistua
palkkaa tai apurahaa jostakin niin turhasta kuin väitöskirjan tekemisestä siitä
aiheesta, jota jatko-opinto-oikeuteni koskee.
Humanistinen
taiteentutkimus on ihan mukava harrastus niille, jotka moisesta näpertelystä
jotakin saavat irti, mutta mielestäni minulle tai kenellekään muulle ei
sellaisesta pitäisi maksaa mitään. Kirjoitelkoot ketään ulkopuolista
kiinnostamattomia ja ympäröivää yhteiskuntaa millään tavalla hyödyttämättömiä juttujaan
omalla ajallaan ja rahallaan ne, joilla siihen jonkinlaista intohimoa on.
Muistan
professorini valitelleen sitä, miten vaikeaa hänen oli saada rahoitusta jollekin
taiteentutkimusprojektilleen. Normaalijärkinen ihminen olisi tehnyt asiasta
ilmiselvän johtopäätöksen: rahoitusta ei heru helposti siksi, ettei kyseisellä
projektilla olisi mitään muuta tarkoitusta kuin turvata korkeasti koulutetun
vetäjänsä ja tämän apulaisten opintojen keston ja muodollisen akateemisen
pätevyyden mukainen elintaso. Proffa kuitenkin piti itsestäänselvyytenä sitä,
että kaikille lillukanvarsikirjoitteluille pitäisi virrata ehtymättömästi
julkista ja vastikkeetonta rahaa, ja ilmaisi närkästyksensä siitä, ettei asia
näin ole, koska uusliberalismi.
Ehkä
taiteentutkijoiden pitäisikin mennä lakkoon? Silloin joko maailma heidän
ympärillään tajuaisi nopeasti alan tärkeyden, tai sitten kuluisi 50 vuotta,
ennen kuin kukaan työnseisausta edes huomaisi. Jätän lukijoiden harjoitustehtäväksi
pohtia, kumpi vaihtoehdoista on todennäköisempi.
Joka
tapauksessa humanistinen ”urani” on tullut päätökseen. Kuluneen vuosikymmenen
olisi varmasti voinut käyttää viisaamminkin, mutta jälkiviisastelu on turhaa.
Todennäköisesti teen seuraavaksi sen, mitä olisi pitänyt tehdä jo 15 vuotta
sitten, eli hakeudun ammatillisiin opintoihin. Unelmanani on työ, jossa näkee
konkreettisesti kädenjälkensä. Lisäksi työlle olisi tärkeää olla sellaista, jossa
aivot kuormittuvat työaikana vähän ja sen ulkopuolella eivät lainkaan; olen saanut
tarpeekseni ajattelemisesta ja fiksun esittämisestä. Viimeisten kymmenen vuoden
aikana näitä kahta – tai ainakin viimeksi mainittua – on nimittäin harrastettu koko
loppuelämäni tarpeiksi.