Juoksukunto alkaa taas löytyä

Jokunen aika sitten huomasin uusia keski-ikäistymisen merkkejä, kun erehdyin käymään vaa'alla. Lukema lisäsi osaltaan lenkille lähtemisen inspiraatiota; toinen puoli inspiraatiosta tulee siitä tosiasiasta, että juoksemalla kovempaa nyt kuin lukioiässä "parhaina vuosinani" voin valehdella itselleni, etten ole vielä menettänyt nuoruuttani (totuus: kyllä olen).

Kun aiemmin peruslenkkini oli 6,5 kilometriä ja harvemmin juoksemani pidennetty karvan verran yli kymppi, päätin tehdä pidennetystä uuden peruslenkin. (Jossakin vaiheessa ehkä kehitän uuden "pidennetyn" tämän rinnalle, mutta sen aika ei ole vielä.) Tänään katsoin tuolla matkalla ensimmäisen kerran kelloon ennen ja jälkeen: vauhti, jota pidin läpi juoksun, olisi Cooperin testissä tuottanut tulokseksi 2600 metriä. Ei hullummin vanhalta raakilta.

Miten tervettä on se, että vaikka lenkille lähdön motiivi onkin ikäkriisissä, itse tien päällä hikoillessa ja viimeisen tuskallisen kolmanneksen alkaessa eniten motivaatiota antava ajatus on "Taistele! Tämä kasvattaa kuntoasi ja edistää terveyttäsi, jotta voit elää ihan vain kiusallasi hyödyttömänä yhteiskunnan kiviriippana mahdollisimman pitkään"? Ainakin se toimii, sillä sitä miettiessä tekemiseen löytyy sopivaa tahtoa ja raivoa. 

EDIT: Nyt kun tarkemmin asiaa ajattelen, niin ehkä on vain hyvä, ettei blogiani lue kukaan. Nimittäin, jos nauttisin suurta kansansuosiota ja onnistuisin esimerkilläni kannustamaan kaltaisiani syrjäytyneitä miehiä elämään kansantaloudellisesti hyödyttömän elämänsä mahdollisimman terveellisesti, päihteettömästi ja pitkään, saattaisi käydä niin, että Kokoomus järkkäisi Sirpa Pietikäisen tai Kimmo Sasin autoilemaan lenkkireittini varrelle…