maanantai 16. kesäkuuta 2014

Thinspiration ja fat acceptance – sama tauti mutta eri suhtautuminen?


Anoreksia on julkisessa keskustelussa eräänlainen muoti-ilmiö. En tarkoita, etteikö kehonkuvan häiriötä esiintyisi etenkin nuorilla naisilla muulloinkin kuin lehtien siitä kirjoittaessa, mutta keskustelu aiheesta on jaksottaista. Välillä aihe on tapetilla, välillä unohduksissa (mutta niinhän se mediassa menee vähän aiheen kuin aiheen kohdalla). Juuri nyt tuntuu siltä, että laihuudesta ei puhuta läheskään niin paljoa kuin toisesta ääripäästä – reippaasta ylipainosta.

Anorektikoilla on jo pitkään ollut oma thinspiration-liikkeensä, kollektiivisen itsepetoksen muoto, jossa vääristynyttä kehokäsitystä tuotetaan sosiaalisesti yhä uudestaan ja uudestaan, ja uskotaan siihen, että tarpeeksi toistamalla sairaudesta tulee terveyttä ja valheesta totuus.

Sama metodi on käytössä myös lihavien puolella. Heidän valheensa tunnetaan nimellä fat acceptance: he ”hyväksyvät itsensä sellaisena kuin ovat” ja odottavat samaa hyväksyntää myös ympäröivältä yhteiskunnalta. Biologis-fysiologisilta tosiseikoilta suljetaan silmät ja väitetään, että ”lihavuus ei ole ongelma tai sairaus, vaan ainoa ongelma on ympäröivän yhteiskunnan asenteissa lihavuutta kohtaan”. (Tässä kohdassa yleensä herää kysymys, onko sekin yhteiskunnan vika, ettei tämä terve ja ongelmaton tapaus tahdo enää saada edes itse kenkiä jalkoihinsa. Ehkä se on: yhteiskunta diskriminoi suunnittelemalla jalkineet sellaisiksi, ettei ”plussakokoinen” saa sorkkiaan niihin ahdetuksi.)

Ainoa ero ilmiöiden välillä on pitkälti toistasataa kiloa fyysistä elopainoa – henkisellä tasolla todellisuudesta vieraantuminen on identtistä ja terveyshaitat ilmeisiä.

Kuitenkin yhteiskunnan suhtautuminen tapauksiin eroaa kuin yö ja päivä.

Thinspiraatiota ei koskaan uutisoida hyväksyvään sävyyn. Kun tämä ajattelutapa otetaan mediassa esille, siihen suhtaudutaan mielenterveydellisenä ongelmana, itsetuhoisen käyttäytymisen muotona – mikä aivan oikein onkin. Sen sijaan fat acceptance esitetään poikkeuksetta myönteisessä valossa: jutuissa kuvataan plussakokoisia ihmisiä (yleensä naisia) ja ihaillaan heidän asennettaan ja rohkeuttaan olla laihduttamatta ja huolehtimatta terveydestään.

Mistä tämä asenne-ero johtuu? Kulttuurianalyytikkonne esittää nyt teorian.

Suhtaudumme liian laihoihin ja liian lihaviin olennaisesti eri tavoin. Riutuneet ihmiskehot tuovat mieleemme kuvat keskitysleirien vangeista ja Afrikan kriisialueiden nälkiintyneistä ressukoista, joista ei tahdo riittää syötävää edes ympärillä pörrääville kärpäsille. Primäärinen tunnereaktiomme on sääli. Kohteeseen on helppo suhtautua sairaana tai olosuhteiden uhrina.

Entäs kun kuvaan astuu morbidisti obeesi, hikinen, puhiseva ja hassusti kävelevä tankkeri, joka kuitenkin väittää olevansa terve ja normaali? (Mitä nyt termodynamiikan 1. pääsäännön rikkominen vähän kiusaa, kun kehosta on tullut energiaa enemmän tuottava kuin kuluttava ikiliikkuja…) Niin epäreilua kuin se onkin, tämän näyn edessä emme tunne ensisijaisesti sääliä vaan inhoa. Valkoisen valaan kohdatessaan sisäinen kapteeni Ahabimme herää ja tahtoo komentaa kaikki miehet harppuunoihin.

Elämme yhteiskunnassa, jossa inho ja sen lähisukulainen viha ovat tunteista pahimpia tabuja. Tämän huomaa helposti vaikkapa ”vihapuhetta” käsittelevästä keskustelusta. Viha ja inho ovat aina ja kaikkialla väärin: ne on kitkettävä pois, korvattava suvaitsevaisuudella.

Tämän erilaisen alitajuisen tunteen vuoksi läskiydestä ja sen hyväksymisestä ei uskalleta kirjoittaa samalla lailla kuin anoreksiasta, vaan julkiseen keskusteluun aiheesta tulee automaattisesti hyväksyvämpi sävy. Tämän sävyn omaksunut toimittaja tunnistaa yhteiskunnan piilotajunnan (ja luultavasti myös oman negatiivisen primäärireaktionsa) mutta tiedostavana ihmisenä ottaa siitä kulttuurisen selkävoiton, ja tahtoo viestittää tahtonsa voiton ympäristölleen: ”Katsokaa, minä en inhoa enkä vihaa! Hyväksyn hänet kaikkine kiloineen!”

Niinpä, toisin kuin luurangoille, sairaalloisimmillekin läskeille löytyy selkään taputtelijoita ja harhoissaan mukana leikkijöitä myös oman piirin ulkopuolelta. Tässä on ongelman ydin ja syy julkisen keskustelun epäsymmetrisyydelle – mikä puolestaan on valtava karhunpalvelus itseään pettäville ylipainoisille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti