Anoreksia
on julkisessa keskustelussa eräänlainen muoti-ilmiö. En tarkoita, etteikö kehonkuvan
häiriötä esiintyisi etenkin nuorilla naisilla muulloinkin kuin lehtien siitä
kirjoittaessa, mutta keskustelu aiheesta on jaksottaista. Välillä aihe
on tapetilla, välillä unohduksissa (mutta niinhän se mediassa menee vähän
aiheen kuin aiheen kohdalla). Juuri nyt tuntuu siltä, että laihuudesta ei puhuta
läheskään niin paljoa kuin toisesta ääripäästä – reippaasta ylipainosta.
Anorektikoilla
on jo pitkään ollut oma thinspiration-liikkeensä,
kollektiivisen itsepetoksen muoto, jossa vääristynyttä kehokäsitystä tuotetaan
sosiaalisesti yhä uudestaan ja uudestaan, ja uskotaan siihen, että tarpeeksi toistamalla
sairaudesta tulee terveyttä ja valheesta totuus.
Sama
metodi on käytössä myös lihavien puolella. Heidän valheensa tunnetaan nimellä fat acceptance: he ”hyväksyvät itsensä
sellaisena kuin ovat” ja odottavat samaa hyväksyntää myös ympäröivältä
yhteiskunnalta. Biologis-fysiologisilta tosiseikoilta suljetaan silmät ja
väitetään, että ”lihavuus ei ole ongelma tai sairaus, vaan ainoa ongelma on
ympäröivän yhteiskunnan asenteissa lihavuutta kohtaan”. (Tässä kohdassa yleensä
herää kysymys, onko sekin yhteiskunnan vika, ettei tämä terve ja ongelmaton
tapaus tahdo enää saada edes itse kenkiä jalkoihinsa. Ehkä se on: yhteiskunta diskriminoi
suunnittelemalla jalkineet sellaisiksi, ettei ”plussakokoinen” saa sorkkiaan
niihin ahdetuksi.)
Ainoa
ero ilmiöiden välillä on pitkälti toistasataa kiloa fyysistä elopainoa –
henkisellä tasolla todellisuudesta vieraantuminen on identtistä ja
terveyshaitat ilmeisiä.
Kuitenkin
yhteiskunnan suhtautuminen tapauksiin eroaa kuin yö ja päivä.
Thinspiraatiota ei koskaan uutisoida hyväksyvään sävyyn. Kun tämä ajattelutapa
otetaan mediassa esille, siihen suhtaudutaan mielenterveydellisenä ongelmana,
itsetuhoisen käyttäytymisen muotona – mikä aivan oikein onkin. Sen sijaan fat acceptance esitetään poikkeuksetta
myönteisessä valossa: jutuissa kuvataan plussakokoisia ihmisiä (yleensä
naisia) ja ihaillaan heidän asennettaan ja rohkeuttaan olla laihduttamatta ja
huolehtimatta terveydestään.
Mistä
tämä asenne-ero johtuu? Kulttuurianalyytikkonne esittää nyt teorian.
Suhtaudumme
liian laihoihin ja liian lihaviin olennaisesti eri tavoin. Riutuneet ihmiskehot tuovat
mieleemme kuvat keskitysleirien vangeista ja Afrikan kriisialueiden nälkiintyneistä
ressukoista, joista ei tahdo riittää syötävää edes ympärillä pörrääville
kärpäsille. Primäärinen tunnereaktiomme on sääli. Kohteeseen on helppo suhtautua sairaana tai olosuhteiden uhrina.
Entäs
kun kuvaan astuu morbidisti obeesi, hikinen, puhiseva ja hassusti kävelevä
tankkeri, joka kuitenkin väittää olevansa terve ja normaali? (Mitä nyt termodynamiikan
1. pääsäännön rikkominen vähän kiusaa, kun kehosta on tullut energiaa enemmän
tuottava kuin kuluttava ikiliikkuja…) Niin epäreilua kuin se onkin, tämän näyn
edessä emme tunne ensisijaisesti sääliä vaan inhoa. Valkoisen valaan kohdatessaan sisäinen kapteeni Ahabimme
herää ja tahtoo komentaa kaikki miehet harppuunoihin.
Elämme
yhteiskunnassa, jossa inho ja sen lähisukulainen viha ovat tunteista pahimpia tabuja. Tämän huomaa helposti vaikkapa
”vihapuhetta” käsittelevästä keskustelusta. Viha ja inho ovat aina ja
kaikkialla väärin: ne on kitkettävä pois, korvattava suvaitsevaisuudella.
Tämän
erilaisen alitajuisen tunteen vuoksi läskiydestä ja sen hyväksymisestä ei uskalleta
kirjoittaa samalla lailla kuin anoreksiasta, vaan julkiseen keskusteluun
aiheesta tulee automaattisesti hyväksyvämpi sävy. Tämän sävyn omaksunut toimittaja
tunnistaa yhteiskunnan piilotajunnan (ja luultavasti myös oman negatiivisen
primäärireaktionsa) mutta tiedostavana ihmisenä ottaa siitä kulttuurisen
selkävoiton, ja tahtoo viestittää tahtonsa voiton ympäristölleen: ”Katsokaa,
minä en inhoa enkä vihaa! Hyväksyn hänet kaikkine kiloineen!”
Niinpä,
toisin kuin luurangoille, sairaalloisimmillekin läskeille löytyy selkään
taputtelijoita ja harhoissaan mukana leikkijöitä myös oman piirin ulkopuolelta.
Tässä on ongelman ydin ja syy julkisen keskustelun epäsymmetrisyydelle – mikä puolestaan
on valtava karhunpalvelus itseään pettäville ylipainoisille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti