perjantai 27. syyskuuta 2013

Ei koulukiusaamiselle, kyllä kokoomuskiusaamiselle



Yleensä en tarkemmin seuraa, mitä vanhoille lauluilleni kuuluu sen jälkeen, kun ne olen nettiin laittanut (ja yleensä niille ei mitään kuulukaan). Ajattelen, että olen täsmälleen niin hyvä kuin viimeisin tuotokseni, ja useimpia vanhoja tekeleitäni en kestä edes kuunnella, koska niiden tekniset ym. puutteet iskevät korville lujaa. Kun ”lapseni” ovat lähteneet maailmalle, on sama mitä niille tapahtuu.


Yksi poikkeus kuitenkin on: tietoisiksi provokaatioiksi tehdyt kappaleet. Näiden nimiä tulee aina silloin tällöin googlailtua ja katsottua, onko joku ne löytänyt ja pahoittanut mielensä. Jos niin on käynyt, saan suurta mielihyvää: onhan – aristotelelaisittain sanottuna – laulun telos toteutunut. Ilokseni huomasin ”Kokoomuskalkkuna”-laulun päätyneen suoraan pääkallonpaikalle eli puolueen pää-äänenkannattajan, Nykypäivä-lehden sivuille. Koska kukaan kaverini ei sattuneesta syystä lehteä lue… äh, olen huono valehtelija, eihän minulla ole kavereita! …mutta niin, huomasin tämän vasta muutaman viikon myöhässä. Kuva on numerosta 32/2013 (6.9.) ja avautuu klikkaamalla suuremmaksi. 

Katsokaa, olen kuuluisa!

Olen otettu, tässähän ihan punastuu… Sen lisäksi että kappaletta kehutaan ”netissä paljon kuunnelluksi” (Voi juma! Nimmareita tahtovat asettukoot sillä välin jonoon, kun jaan bändärit rumiin ja pantaviin!), sanoitusta lainataan pitkästi, paljon pidemmin kuin olisi tarpeen journalistisista tai muistakaan syistä. Eihän kappale liity koko kiusaamisasiaan muuten kuin siksi, että joku on sen linkannut johonkin. Siksi pieni tarkennus lienee paikallaan.
 

Yhtye sanoutuu jyrkästi irti koulukiusaamisesta ja pitää sitä tuomittavana. Kokoomuskiusaamisesta emme kuitenkaan sanoudu irti, vaan kannustamme siihen jatkossakin. Tuomittava koulukiusaaminen muuttuu hyväksytyksi kokoomuskiusaamiseksi vasta silloin, kun kiusattava on häikäilemättömän kokoomuslaisella käytöksellään ensin antanut kiusaamiselleen syyn, esimerkiksi opiskelijana esittänyt opintotukien poistamista parinsadan tonnin pääomatuloilla. Niinpä vaikkapa kokoomuslainen perhetausta ei ole riittävä syy lapsen tai nuoren kiusaamisen oikeuttamiseksi, jos tämä osaa olla ihmisiksi eikä ala haastella heikommasta aineksesta, libertaristisista yhteiskuntafantasioistaan tai muusta vastaavasta.
 
Yhtye toivoo harvalukuisten faniensa noudattavan tätä linjausta jatkossa jakaessaan tuotoksiamme sosiaalisessa mediassa tai muualla verkossa.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Top 3: 70-luvun vähemmän tunnetut melodiset euroleffamusiikki-instrumentaalit



60–70-lukujen eurooppalainen elokuvamusiikki on sentimentaalisuudessaan ylittämätöntä siirappia: musiikkia joka vetoaa tunteisiin ja tekee välittömän vaikutuksen melodisuudellaan ja soundimaailmallaan, joka nykykuulijan korviin on hyvin viehättävällä tavalla vanhentunutta. Seuraavassa esittelen kolme 70-luvun oudompaa suosikkiani tästä lajityypistä; vaikka näennäisesti kyse on top-listasta, keskinäinen paremmuusjärjestys on kyseenalainen ja riippuu päivän fiiliksestä. Nämä kolme harvinaisuutta kuitenkin ovat jääneet kummittelemaan pysyvästi mieleen ja ovat erittäin nautinnollisia sävellyksiä myös omiin soittelutuokioihin.

3. Francis Lai – Bilitis

Ranskalainen Francis Lai (s. 1932) tunnetaan parhaiten kuolemattomasta Love Story -teemastaan. Toiseksi parhaiten hänet tunnetaan Mies ja nainen -elokuvasävelmästään, joka puolestaan tunnetaan parhaiten Silja Linen vanhoista mainoksista. Tässä kuitenkin nostan esille Bilitis-elokuvan tunnussävelmän vuodelta vuodelta 1977, jossa varhaisten, yleensä varsin tylyltä kuulostaneiden syntetisaattoreiden äänimaisemasta on saatu yllättävän pehmeitä sävyjä irti. Jotakin avaruudellistakin kappaleen soundimaailmassa on, sillä 90-luvun alussa tanskalainen amatöörielokuvaohjaaja Morten Lindberg päätti käyttää musiikkia miltei legendaarisen lyhytelokuvansa Gayniggers from Outer Space alkukohtauksessa. Ja luvatta tietenkin. Arvatkaa kummanko elokuvan kautta itse kappaleeseen ensimmäisen kerran törmäsin.


Maestro Morricone (s. 1928) ei esittelyjä kaipaa, mutta tämä pätkä vuoden 1974 japanilaisesta animaatioelokuvasta Il giro del mondo degli innamorati di Peynet ei kuulu hänen kaikkein tunnetuimpien sävellystensä joukkoon, eikä elokuvastakaan kukaan tiedä tai muista paljoakaan. Musiikki kuitenkin on kaunista, ja noin analyyttisesti sössötettynä tässä on varsin jännittävää, että huippukohdassa sävellajia ei suinkaan euroviisumodulaatiotyyliin nosteta ylöspäin, vaan se putoaa kokosävelen alemmas D-duurista C-duuriin! Silti sovituksen ansiosta syntyy vaikutelma noususta. Nerot osaavat hommansa.  


Seksploitaatioelokuva syntyi 60-luvulla, ja vaikka 70-luvulle tultaessa ihan oikea porno alkoikin syrjäyttää nämä välillä mukadokumentaariset, välillä rehellisen fiktiiviset tekosyyt näyttää tissejä ja napaan tai polvien väliin hinkkaamista[1], pienen budjetin tirkistelykökköilyjä tehtiin vielä Euroopassa taajaan, ja näissä tekeleissä yleensä ainoa mainitsemisen arvoinen asia on niiden musiikki. Näin on laita myös italialaisen elokuvan La fine dell'innocenza (1976) kohdalla; juoni kertoo keski-ikäisen bisnesmiehen nuoresta rakastajattaresta matkalla Hong Kongissa, itsensä etsimisestä ja löytämisestä… lähinnä lesbiaanisissa merkeissä. Eli ei mitään kovin yllättävää. Mutta leffan teema on mahtava! Upeasta saksofonimelodiasta C-duurissa moduloidaan toiseen osaan maukkaalla tavalla Eb-duuriin, jonka ihastuttavasti ikääntynyt soundimaailma kaikkine synajousineen tuo jostakin syystä mieleeni lapsuuden tökeröt VHS-halpispiirretyt musiikkeineen. Lopussa kuullaan vielä pieni kitarasoolokin. Jos elokuvan aiheena onkin viattomuuden loppu, niin tässä musiikissa on jotakin hyvin viatonta, puhdasta ja autenttista.

[1] Tietääkö kukaan, miksi softcore-pornossa tuntuu olevan niin vaikeaa näytellä sukupuoliyhdyntää niin, että se olisi edes anatomisesti uskottavaa? Minä en tiedä. Luulisi että mulkun voisi vaikka teipata reiteen jos muuten pelkää simulaation lipsahtavan liian autenttiseksi.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Esimerkki CR&KK-prosessista: ”Kansanparantaja”


Vaikka ketään ei kiinnostakaan, niin kerronpahan kuitenkin tuoreimman tekeleeni syntyprosessin. Tarkoitus on tarjota katsaus tyypillisimpään järjestykseen, jossa tuotokseni etenevät ideasta kohti valmista kappaletta.


1. Teksti


Vähintään neljä kertaa viidestä kappaleeni teksti syntyy käytännössä valmiiksi ennen säveltä – niin tapahtui tässäkin. Jokin melodia tms. idea saattaa päässä alkaa pyöriä tekstiä kirjoittaessa, mutta varsinainen säveltäminen tapahtuu soittimen ääressä, kun taas teksti luodaan tietokoneen luona. Putkiaivoisena pystyn vain yhteen asiaan kerrallaan.


Lähestulkoon jokainen tekstini alkaa jostakin vaivihkaa joko saunan lauteilla selällään maatessa tai juoksulenkillä päähän ilmaantuvasta ideasta (yleensä säeparin tai kahden kokoisesta), joka tuntuu niin hyvältä, että sen ympärille täytyy rakentaa kokonainen laulu. Yleensä käy niin, että vaikka lähtökohta syntyy alitajuisen spontaanisti ja muu sen ympärillä pitkään tietoisesti ponnistellen, alkuperäinen ydin säilyy ainakin omasta mielestäni tekstin parhaana osana. Tässä tapauksessa oikeastaan kaksi ensimmäistä säkeistöä (eli kaikki ennen ensimmäistä kertosäkeistöä) muodostavat tuon spontaanin ytimen, jonka ympärille muu materiaali piti vääntää.


Ydinajatuskaan ei synny tyhjästä, vaan yleensä pystyn jäljittämään sen johonkin. ”Kansanparantajan” idea lähti vanhasta Suomi24-trollista. Jo vanhempi ”Alahuuli väpättää” -kappaleeni, tutkielma suomalaisesta kateudesta, sai inspiraationsa eräästä toisesta mainitun sivuston trollaajasta, jonka verbaalinen akrobatia noudatti aina samaa suorastaan lyyristä pitkä virke + loppukaneetti -kaavaa (kaavan pysyvät osat lihavoituna).


Cittarikuskin alahuuli väpätti, kun kolmenkymmenen vuoden kulutusluotolla ostetun muovisen kukkaismaasturin järjettömän suuret ylläpitokulut pakottivat vähentämään HK:n sinisen syömisen ainoastaan kahteen pakettiin päivässä.

Olimme kahden.


”Kansanparantajan” esikuvana toimineen häirikön trollaus ei ollut yhtä luovaa ja variaatioihin taipuvaa sorttia kuin väpätyttäjän, mutta tämän sankarin ytimekkäässä ilmaisussa oli vielä enemmän raakaa voimaa. Nimimerkki ”Mengele” nimittäin oli löytänyt lääkkeen homouteen ja muihin ikäviin ilmiöihin ja jakoi sen auliisti kanssamme: ”Vihtavuoren stressilääkettä kaksi piipullista niskaan Remingtonin ruiskulla!” Vaikka en hänen kanssaan seksuaalivähemmistökysymyksen ratkaisusta samaa mieltä ollut tai edelleenkään ole, itse ilmaisun teho teki lähtemättömän vaikutuksen, ja lähes vuosikymmentä myöhemmin siirtyi melkein sellaisenaan omaan kappaleeseeni. Vain potilaat vaihtuivat.


Tämän laulun kirjoittamisprosessissa oli alusta alkaen selvää, miten tarina tulisi päättymään, koska tällaiset tarinat voivat päättyä vain yhdellä tavalla. Suurimmaksi haasteeksi muodostui keksiä välisäkeistöihin hoitoa vaativia tapauksia. Perhe- ja kouluammuskelut olivat selviöitä, koska näitä tapahtuu oikeastikin. Myös koiranpaskan kokoisten asioiden vuoksi on tapettu – ja tapetaan – ihmisiä. Sen sijaan sitä ainoaa tapausta, jonka kohdalla kutsun hoitotoimenpiteisiin ryhtymistä mahdollisuuden sijaan velvollisuudeksi, ei valitettavasti ole toistaiseksi näillä nurkilla nähty. Ehkä sekin päivä vielä koittaa, etteivät epätoivoiset miehet listi perheitään vaan älyävät valita kohteensa paremmin!


2. Sävellys


Sävellys muodostuu yleensä nopeasti, jopa liiankin. Tässä kitaralla sävelletyssä kappaleessa säestyksen rungon muodostaa ukulele, ja sävellystä sovitusratkaisuineen on mietitty pitäen silmällä live-esiintymisten mahdollisuutta jossakin hamassa tulevaisuudessa. Näillä näkymin koko bändin kera soitettavien live-versioiden pohtiminen ei ole ajankohtaista, mutta eihän sitä koskaan tiedä… Tyypillisesti sävellysprosessistani ei ole hirveästi kerrottavaa, sillä se on työvaiheista nopein ja automaattisin, etenkin tällaisissa folk-tyyppisissä ja ABAB- tai (kuten tässä) AABAAB-rakenteisissa kappaleissa, joissa ei ihmesointuja, -melodioita tai -struktuureita viljellä. Istahdan soittimen ääreen, tuijottelen tekstiä, näppäilen kitaraa/ukulelea tai pimputan pianoa – ja noin 10 minuutin päästä tiedän, miten kappale menee.


3. Äänitys


Edelliset biisit olivat sisältäneet elektronisia elementtejä, joten tässä oli vaihtelun vuoksi tietoisena ratkaisuna käyttää mahdollisimman paljon oikeita, vanhanaikaisia instrumentteja ja toteuttaa lauluraidat ilman vokoodereita, autotunea (joka allekirjoittaneella on niin alkeellinen, että sen kanssa on vaikeampi laulaa nuotilleen kuin ilman sitä!) tai muita vieraannuttavia efektejä.


Koska ajattelin kappaleen säestyksen rungoksi ukulelen, äänitin sen ensimmäiseksi. Laiskana tyyppinä äänitin säkeistöt ja kertosäkeistön kertaalleen ja sitten leikkaa-liimasin, mutta tätä ei pidä tehdä liikaa; jotta äänimaisema ei mene liian staattiseksi, niin seuraavaksi äänitettyä bassoa en kopioinut vaan soitin sen läpeensä, jotta osien välillä olisi edes pientä eroa. (Vastaavasti jos jossakin kierrätän bassotaltiointia säkeistöstä toiseen, niin sitten pitää soittaa vaikkapa piano kahdesti jne.) Rummut taltioin basson jälkeen. Rummut ovat valitettavasti tässä ja lähestulkoon aina syntikkakamaa, sillä resurssit eivät riitä akustisten pönttöjen purkittamiseen. Sovitusta laadin samalla kun soitan; tässä kappaleessa käytän itselleni tyypillistä ja luontevaa tapaa kasvattaa soittopelien määrää ja intensiteettiä yksi kerrallaan. (Jos biisi on säveleltään ja rakenteeltaan simppeli, niin pitää sitä edes jotenkin elävöittää!)


Nyt taustarunko oli kasassa. Sen jälkeen oli hienosäätöjen vuoro; säkeistöjen taustalle kuusiraitainen ”köyhän miehen Brian May” -kitaraharmonia (kolmiäänisenä kahdessa oktaavissa) ja kertosäkeistöihin taas kolmen raidan tinapilliharmoniaa vähän ”Stairway to Heavenin” tapaan (ja vähintään yhtä epävireisestikin).


Sen jälkeen tarvittavat kamat auton takapenkille ja edesmenneen mummon mökille keskelle korven hiljaisuutta äänittämään lauluraidat, koska kotona ei ole koskaan rauhallista mahdollisuutta siihen. Stemmalauluja en juuri koskaan etukäteen sävellä vaan kehitän ne päämelodian tueksi äänitellessä. Viimeisenä silauksena "Kansanparantajaan" laadin kaksiääninen tinapilli-leadin oktaavin erolla low whistlellä ja korkealla peruspillillä, kitarasoolo-osat sekä dramaattisen lopun ääniefektit, jotka ”Babylonin lampaan” määintäkuoron lailla löytyivät YouTube-selailun jälkeen sieltä sämplättäviksi.


Kun kaikki on taltioitu, jäljellä ovat enää viimeiset miksaukset, lopullisen tekeleen ottaminen syntikasta ulos (teen kaiken syntikan sekvensserillä; en käytä lainkaan tietokoneen sekvensseriohjelmia! …vaikka kyllä pitäisi, helpottaisi elämää) tietokoneelle, muuntaminen .wav-muodosta .mp3:ksi, Mikseriin ja elättelemään toiveita, että joku sen vielä kuuntelisikin.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Rotutietoisen herrasmiehen seurassa


Koska yhtye on tehnyt joitakin ironisiksi tarkoitettuja lauluja natseista ja heidän edesottamuksistaan, ja kaikki ihmiset eivät ymmärrä ironiaa, toisinaan saamme soittokutsuja äärioikeistolaisiin tapahtumiin. Tietenkin suostun, koska olen nuori ja tarvitsen rahaa.

Kerran tällaisen keikan jälkeen jututin erästä vähähiuksista herrasmiestä sivistyneen ajatuksenvaihdon merkeissä. Aiemmin luulin Frankfurtin koulukuntaa ja kulttuurimarxismia viime vuosisadan alkupuoliskon marginaaliseksi ja kutakuinkin unohtuneeksi akateemiseksi teoriaksi, joka ei edes elinaikanaan saanut suurta kannatusta (koska tavalliset enemmistömarxistit vastustivat ajatusta, että valta annettaisiin työväestön sijaan intellektuelleille, ja kaikki muut puolestaan vastustivat tasapuolisesti kaikkia marxismeja). Keskustelukumppanini kuitenkin näytti minulle valon ja kertoi, että minua, kuten muitakin, on huijattu yliopistossa. Oikeasti Frankfurtin koulukunta on kaiken pahan takana: he haluavat tehdä ihmisistä poliittisesti korrekteja homojen ja muslimien rakastajia ja siten tuhota yhteiskunnan sisältä päin!

Kysyin miksi ihmeessä nuo salaperäiset kulttuurimarxistit tahtovat samaan aikaan sekä homottaa että islamisoida ja lopulta kokonaan tuhota oman yhteiskuntansa. Siihen hän vastasi:

Päivänselvää. Nehän oli ja on kaikki juutalaisia!

Puhuimme vielä hetken ajan muista akateemisista aiheista, kuten rotujen älykkyyserojen tutkimisesta, mutta minusta tuntui, ettei juutalaiskysymystä ollut vielä ratkaistu. Niinpä nostin esille kuuman perunan: holokaustin. Tahdoin tietää, mitä mieltä keskustelukumppanini oli tuosta toisen maailmansodan kipupisteestä, joten kysyin asiasta.

En ole koskaan tavannut älyllisesti rehellisempää ihmistä! Yleensä me kaikki haemme todisteita asioille, joihin uskomme ja joita kannatamme, ja olemme sokeita vastakkaisille näkemyksille. Keskustelukumppanini ei sellaiseen sortunut. Hän esitti minulle pitkän listan löytämiään todisteita, joilla hän osoitti, että holokaustia ei ollut tapahtunut, vaikka kuultuani hänen mielipiteensä juutalaisista, romaneista, homoista ja kommareista oli selvää, että hänestä kyseisen porukan kaasuttaminen olisi ollut kaikin puolin ihan jees

Mutta ei: tuota urhean hengen valon puolesta taistelijaa eivät sekoittaneet hänen henkilökohtaiset näkemyksensä ja mielipiteensä, vaan hänelle kelpasi vain totuus. Niin kuin David Hume giljotiineineen konsanaan hän teki selvän eron sen välille, miten asiat ovat ja miten niiden pitäisi olla. Harvasta meistä on samaan, joten teidemme erkanemishetken koittaessa nostin miehelle fedoraani ja kiitin häntä antoisasta keskustelutuokiosta.

Poikkeusyksilöiden katseesta loistavan älyn ja sen suoman asioiden kokonaisvaltaisen ymmärtämisen mahdollisuuden edessä kaltaiseni vain keskivertoälyllä varustetut tuntevat nöyrää kunnioitusta. Kuvan herrasmies ei liity tekstissä kuvattuun keskustelutuokioon.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Taktiikkajuoksu



Yleisurheilukisoissa ja niiden pitkien juoksumatkojen yhteydessä nousee usein esille termi taktiikkajuoksu. Kisoja katsellessani olen usein kiittänyt onneani, ettei minun yksinäni kuntolenkkeillessäni tarvitse keskittyä sekä juoksuun että taktiikkaan, vaan ensin mainittu riittää: sen kun mennä porhaltaa vaan omaan tahtiinsa.

Miten väärässä olinkaan.

Äsken iltalenkillä sain oppia, että myös yksin lenkkeillessään voi joutua tekemään taktiikkajuoksun.

Päätin lähteä rutiininomaiselle iltalenkilleni. Joskus juoksen kelloa vastaan, mutta nyt ei huvittanut rääkätä itseään, vaan päätin nautiskella sopivasta tahdista, jolla saisi hikeä pintaan mutta ei vielä näkisi valoa tunnelin päässä ja kuulisi sukulaisvainajien kutsuvan. Lenkin alkupuolisko sujuikin käsikirjoituksen mukaan.

Kun olin kääntynyt takaisin ja matkaa kotiin oli vielä reilut kolme kilometriä, toteutui skenaario, jossa myös yksinäisen harrasteluhölkkääjän taktinen strategiakyky punnitaan. Tiedättehän idiomin ”perhosia vatsassa”? Hölmö kielikuva – siellä mitään perhosia ole, vaan paska se on kun jyllää. Ja nyt, hyvän matkaa ennen maalia, jylläys käynnistyi toden teolla. (Tässä kohdassa voi ajatella vaikkapa täysinäistä betonimyllyä työssään, jos jostakin syystä tahtoo visualisoida tämän sorttisia asioita.)

Tilanteen kosminen sadistisuus hakee vertaistaan. Jyllääminen saattaa hieman helpottua, jos vaihdat hölkästä kävelyyn. Tällöin kuitenkin matkan etenemistahti hidastuu murto-osaan, ja vatsassa kiertäminen kuuluu niihin tilanteisiin, joissa aikaa on joka tapauksessa hyvin rajallisesti. Ennen pitkää: juoksen taikka kävelen, perse antaa sävelen, ja tässä tapauksessa sävel muistuttaisi neljäsosanuottia – ei välttämättä kestoltaan mutta ainakin siinä, että se tulisi varren kanssa. Juoksu muuttuu taisteluksi aikaa vastaan, mutta silti vauhtia ei voi juurikaan kiihdyttää: tässä tilanteessa ei vain voi repiä, puristaa tai kasvattaa liikeratojaan.

Juoksija joutuu siis kuuntelemaan kehoaan ja hakemaan joka hetki optimaalista etenemisnopeutta koko loppumatkan ajan. Suorituksen hienosäädettyihin taktisiin nyansseihin kuuluu mm. kotiavaimen kaivaminen taskusta ja asettaminen kourassa valmiiksi oikeaan asentoon viimeisen katulampun kohdalla, sillä ihminen on siitä omituinen psykosomaattinen olio, että hätä kasvaa eksponentiaalisesti pöntön lähestyessä, ja ulko-oven kohdalla vapisevat jo kädet ja koko mies, kun tulinen keihäs on lävistämässä alaruumiin kropan sisältä ulos- ja alaspäin.

Ovi kuitenkin aukesi ongelmitta, ehätin rynnistää pytylle ja ennen istahtamista housutkin (sekä päällys- että alus-) laskea (kenkien riisumista en uskaltanut edes yrittää). Huokaisin helpotuksesta ja mietin, että nyt on taktiikkajuoksukin koettu ja vieläpä onnistunut sellainen, eikä tarvinnut edes piirisarjan kilpailuihin asti lähteä.