Tämä
bloggaus ei sisällä kaupallista tuotesijoittelua tai piilomainontaa.
Elämme
maailmassa, jossa tavarat ja niiden omistaminen ovat keskeisimpiä fetissejä.
Esineemme määrittelevät, keitä olemme; mikä on paikkamme ja identiteettimme sosiaalisessa
todellisuudessa ja sen hierarkiassa.
Niinpä,
jos haluaa blogilleen lukijoita, kannattaa kertoa ostoksistaan ja
omaisuudestaan: katsokaa, näihin tavaroihin minulla on omistusoikeus! Jos artefaktit vain ovat oikeanlaisia, samaan aikaan kadehdittavia mutta myös
samastuttavia, omistusoikeutensa julki tuominen voi johtaa suureen suosioon. Niinpä
uusien lukijoiden kalastamiseksi hylkään hetkeksi tavanomaisen tylsän immateriaalisista
arvoista jauhamiseni ja siirryn aikamme kovan ytimeen: nyt puhutaan tavarasta.
Tarkemmin sanottuna puhelimestani,
sillä mikä muukaan esine määrittelisi olemistamme yhtä paljon näin vuoden 2013
kääntyessä loppusuoralle?
Sain
ensimmäisen kännykkäni ylioppilaslahjaksi keväällä 2003. Nokian malli 6310i oli tuolloin
firman perusmallien parhaimmistoa, hillitty ja tyylikäs – sopiva lahjavalinta
kaltaiselleni tulevaisuuden menestyjälle, jolla todistus vilisi pelkkää ällää
ja eetä ja edessä piti siintämän suurten saavutusten.
My precious. |
No,
kymmenessä vuodessa ei sitten tapahtunutkaan mitään, joten analogiana elämäni
päälinjalle nykyinen kännykkänikin on… edelleen tuo sama 6310i. Puhelinta ei
ole tarvinnut huoltaa koskaan. Edes akkua ei ole kertaakaan vaihdettu ja lataus
pysyy yhä viikon, sillä sosiaalisella erakolla puhelimen pääasiallinen
käyttötarkoitus on kellon vilkaiseminen näytöltä. (Toinen ylioppilaslahja oli tuon
ajan odotushorisontin mukainen kronografirannekello, mutta se on pölyttynyt
vuosikausia laatikossa, kun en ole jaksanut käydä vaihdattamassa paristoa: ajan
kun tosiaan näkee kännykästäkin.) Laite toimii edelleen lähes täydellisesti. Joskus
soittoääni saattaa kajahtaa ilmoille vaikka näytöllä lukisikin Äänetön, mutta kun ainoat harvakseltaan
soittavat ovat puhelinmyyjiä, ei tästäkään koidu suurta vahinkoa. Niin kuin ei
siitäkään, jos puhelin joskus unohtuu kiinni tai jää lataamatta jokuseksi
viikoksi.
Toisinaan
vanha nokialaiseni herättää hilpeyttä äidin puolen sukulaisten ängribööds-älypuhelimia
omistavissa penskoissa, jotka eivät olleet edes syntyneet, kun oma luurini tuli
markkinoille. Heille hyväntahtoinen huvittuneisuutensa suotakoon. Oma
taipumukseni on enemmän isän puolelta peritty – hän käyttää yhä
kirjoituskonetta. Sähköistä kirjoituskonetta,
ei hän sentään mikään kalkkis ole!
Yksi
asia kyllä pitää tunnustaa: on minulla uudempikin puhelin. Muutama vuosi sitten
isäukon auton penkin alta nimittäin löytyi kutakuinkin uuden veroinen Nokian läppäkansimalli
jostakin vuoden 2008 tienoilta. Kukaan ei tiennyt, kenelle puhelin kuului, eikä
kukaan liioin ole tähän päivään mennessä kysellyt kadonneen omaisuutensa
perään. Kun sukulaisilta vielä löytyi yhteensopiva laturi, tulevaisuuteni on
turvattu pitkäksi aikaa. Tavoitteena toki on pärjätä vielä ainakin toiset
kymmenen vuotta luotettavalla 6310i:lläni, mutta kaikenlaisia haavereitahan voi
aina sattua. Siihen asti tämä löytöluuri saa kuitenkin odottaa kiltisti vuoroaan.
P.S.
Ei kenelläkään sattuisi olemaan tallessa vanhoja, maksimissaan 512 MB:n Compact
Flash -kortteja? Kyseinen formaatti on – puhelimeni kanssa samoihin aikoihin
sijoittuvan – musiikinäänitystekniikkani pippuli
ja suola, mutta uudemmat suuremmalla muistimäärällä varustetut CF-kortit
eivät ole yhteensopivia laitteistoni kanssa, eikä ”riittävän huonoja” myydä
enää missään.
Heips, missä päin asustelet?
VastaaPoistaRuukinmatruuna on seurannut CRKK:ta pitempään Mikserissä ja nyt blogissa, ja toteaa, että sieltäpäin löytyy nasevia riimejä ja juicemaisen purevia sanoituksia. Koska sattuneesta syystä täälläkin päässä tykätään riimittelystä ja B-sanoitusten tekemisestä, niin olisi kiva jammata joskus yhdessä...?