Huomenna
televisiossa (FOX 23.40) nähdään Steven Seagalin elokuva Vaarallisella alueella (On Deadly Ground, 1994). Aiemmin tätä elokuvaa on
pidetty Seagalin uran alamäen käynnistäjänä, yhden tähden arvoisena
täydellisenä epäonnistumisena. Vain muutama soraääni (kuten Vern teoksessaan Seagalogy) on rohjennut
puolustaa filmiä.
Siksi oli
melkoinen iloinen yllätys huomata Iltalehden
lyhyessä arviossa uusien tuulten puhaltavan: neljä tähteä! Ohessa Tuomas Riskalan teksti:
Steven Seagal oli 1990-luvun alkupuolen suurin
toimintatähti, jonka uran huippukausi kulminoitui täydellä taiteellisella
vapaudella tehtyyn omaan ohjaukseen. Lopputulos on yksi 90-luvun
ällistyttävimmistä toimintaelokuvista, vahvalla ekologisella sanomalla
varustettu väkivaltaspektaakkeli, joka sijoittuu Alaskan tyrmääviin maisemiin.
Seagal esittää pahalle öljy-yhtiölle työskentelevää Forrest Taftia, joka
vaihtaa puolta kyllästyttyään läpimädän pomonsa (Michael Caine uransa sairaimmassa roolissa) korruptioon.
Mielipuolisen viihdyttävä teos pitää nähdä omin silmin, jotta sen uskoo
todeksi.
Arvioon
tiivistyy elokuvasta ja sen taustoista kaikki olennainen, mutta täsmennetään
silti hieman. Nykyisin suoraan videolevitykseen meneviä halpiksia tuottava
Seagal oli tosiaan hetken ajan suuri nimi – jos nyt ei suurin niin ainakin
lähes samalla viivalla Bruce Willisin
(Die Hard) kanssa actiongenren
eliitissä. Tähän asemaan hänet nosti Andrew
Davisin ohjaama ja lajissaan kaikin puolin onnistunut toimintatrilleri Kaappaus merellä (Under Siege, 1992).
Elokuva oli myös taloudellinen menestys, joten studio luonnollisesti halusi
sille jatko-osan.
Tähän
Seagalilla oli yksi ehto: Under Siege 2 (eli elokuva Kaappaus raiteilla, 1995) kävisi päinsä vain jos hän saisi sitä
ennen kokeilla ohjaamista. Studio suostui, ja näin syntyi Seagalin uran ainoa
todellinen auteur-elokuva, jossa hän
vastaa sekä pääosasta että ohjauksesta. Käsikirjoitusta senseille ei ole kreditoitu, mutta on päivänselvää, että
osatuottajana hänellä on ollut vaikutusvaltaa siihenkin. Elokuva nimittäin on
aivan tekijänsä näköinen…
…ja tässä
vaiheessa kuvaan tulee mukaan tuo Riskalan arvion ”mielipuolisen viihdyttävä” –
tai ehkä pitäisi sanoa mielipuolisuudessaan
viihdyttävä. Kyse on nimittäin elokuvasta, joka epäonnistuu kaikissa ylevissä
tavoitteissaan, mutta tekee sen niin uskomattomalla tavalla, että katsojalla on
hauskaa. Ensinnäkin yrityksenä on vaikuttaa suvaitsevaiselta ja puolustaa
alkuperäiskansoja – mutta intiaanit esitetään tavalla, jonka rinnalla vanhat Aku Ankatkin ovat poliittisesti
korrekteja ”toiseuden” käsittelyssään. Toisena tavoitteena on luonnonsuojelu –
toteutustapanaan kokonaisen öljynporauslaitoksen räjäyttäminen maan tasalle.
Tarkoitus
pyhittää keinot, sillä aineellisen tuhon aiheuttamisen ohessa Forrest Taft
riistää myös ihmishenkiä varsin surutta maailman pelastamiseksi. Ja miten
Alaska sitten suhtautuu tähän terroristiin,
joka tappoi kymmeniä ja aiheutti osavaltion pääelinkeinolle satojen miljoonien
vahingot? Tietenkin tekemällä hänestä jonkinlaisen kunniakansalaisen, joka
elokuvan lopussa pitää neljään minuuttiin leikatun (alkuperäisessä
käsikirjoituksessa huomattavasti pidemmän!), salaliittoteorioita vilisevän puheen niistä tärkeistä arvoista, joita hän teoillaan ajoi! Tosimaailman
puolella Breivik ei kuitenkaan
saanut ihan tällaista vastaanottoa…
Elokuvan
hienoin yksittäinen kohtaus on kuitenkin ikimuistoinen baaritappelu,
eräänlainen mise en abyme eli koko
filmi pienoiskoossa. Kohtauksessa nimittäin tiivistyy Seagalin hahmon olemus,
joka on olevinaan sankari (ainakin käsikirjoituksen mukaan), mutta katsojalle
syntyy vaikutelma narsistisesta totaalimulkusta. Roolisuoritus on miehen
parhaita, sillä Steven Seagal on Forrest Taft on Steven Seagal: mies esittää
käytännössä itseään, joten viittaamiseni päähenkilöön ”Seagalina” jatkossa on
täysin tietoista.
Tilanne
kärjistyy, kun pahat koulukiusaaja-öljynporaajat kiusaavat alkuperäiskansan
edustajaa. Baariin saapunut Forrest näkee vääryyden eikä voi olla puuttumatta
siihen. Seuraa genrelle ominainen baarimittelö, jossa Seagalin auteur-kädenjälki kuitenkin erottuu
tiettyinä poikkeuksina konventioista.
[0:20] Biljardia pelaamassa ollut sivullinenkin saa osansa
Seagalin turpasaunasta.
[0:28] …kuten myös kiintiömusta, sillä suvaitsevainen sankari
ei syrji ketään ihonvärin perusteella edes tappelussa.
[0:41] ”I’ll cut you!” Huikeaa käsikirjoittamista: aie kun
ei käynyt veitsen heiluttelusta ilmi.
[0:54] Lihonut ja rähjääntynyt Mel Gibsonkin seuraa tapahtumia sivusta.
[0:55] Kenties koko elokuvan hienoin hetki, kun Seagal
hakkaa itseään puolta pienemmän, vähintään seitsemänkymppisen ukonkäppänän,
jonka osteoporoosin haurastamat luut vain rutisevat, kun peli muuttuu bingoa
kovemmaksi. Miten sankarillista!
[1:03] ”My nuts!” Paras repliikki tähän asti.
[1:13] Täytetyn karhun syleilyyn lennähtäminen on metafora
elokuvan sanomalle, jonka mukaan paluumme luontoon on maailman pelastamiseksi
välttämätöntä mutta väistämättä kivuliasta.
[1:15] ”My balls!” Uusi voittaja on löytynyt, vaikka kaverin
suu ei liikukaan; vuorosana on siis lisätty jälkiäänityksenä. Oikea ratkaisu –
hetkestä karhun sylissä tulee heti paljon hauskempi.
Joukkomäiskeen
jälkeen on vuorossa kohtauksen huipentuma: 1 vs. 1 -ottelu pääkiusaajaa
vastaan.
[1:36] ”I’ve got a
big pair of balls right between my legs!” Kolme kivesaiheista repliikkiä samassa
elokuvassa 35 sekunnin sisällä kolmelta eri henkilöhahmolta lienee sellainen
ennätys, ettei sitä ole rikottu tai tulla rikkomaan edes homopornon puolella.
[2:05] Ja vielä yksi.
[2:11] Enpä enää edes jaksa kommentoida.
[2:39] Seagalille ominainen egomulkkuilu alkaa nostaa
päätään, kun vastapuoli on jo täysin lyöty ja peloissaan.
[3:04] Ainakaan elokuvaa ei voi syyttää väkivallan
kaunistelusta. Eikä ääniefektien.
[3:35] Tässä vaiheessa kohtaus muuttuu jo niin
yksipuoliseksi hakatun miehen ekstrahakkaamiseksi, että täytyy jo ihmetellä,
kuka enää pitää päähenkilöä sankarina.
[3:41] Joku näköjään pitää. ”Siis wau, vähänks siistii! Näin
nopeesti kostuin viimeks sillon ku Rane hakkas sen sokeen sen omalla kepillä!”
”Kamppailu”
(eli Seagalin elokuvissa yleensä yhtä kuin ”yksipuolinen teurastus”) on ohi,
mutta edessä on vielä kaikkein yllättävin käänne. Kohtauksella on nimittäin
syvällinen sanoma – koko ottelun tarkoitus oli eettinen kasvu!
[3:58] ”What does it take to change the essence of a
man?” Vastaus jää
avoimeksi, mutta kohtauksen perusteella se lienee “Sisäelinten paskaksi
hakkaamisen”.
[4:06] Mutta oppi onkin mennyt perille! Vihdoin hän ymmärtää menneet virheensä ja alkaa
itkeä; hän haluaa muuttua.
[4:19] Myös Seagalin on muututtava (mutta onneksi hän ei
sitä tee, sillä silloin elokuva ei enää olisi hänen narsistinen egotrippinsä
vaan palaisi yhden tähden tusinakategoriaan).
[4:23] Ollaan ystäviä, jookos.
(Tosielämässähän
kohtaus jatkuisi tuosta tilanteesta niin, että hakattu kaveri kuolisi yöllä
sairaalassa sisäisiin vammoihinsa, Seagalin hahmo puolestaan parkkipaikalla
selkäpuolelta tarjoiltuun iskuun, mutta tosielämässä baaritappelukin olisi
päättynyt siihen, että porukka olisi käynyt kerralla kimppuun viidestä
suunnasta ja hoidellut päähenkilön sucker
punchilla.)
Tulkitsen
kohtauksen loppupuolikkaan opetuksineen syntyneen Seagalin omasta kohtaamisesta
judomestari Gene LeBellin kanssa. Tunnetun tarinan mukaan
Seagal olisi käyttäytynyt Out for Justice
-elokuvan kuvauksissa ylimielisesti ja haastanut stunteissa avustaneen LeBellin
aikido vs. judo -otteluun. Ottelu päättyi nopeasti kuristusotteeseen, jonka
lopputuloksena elokuvatähdellä oli taju kankaalla ja paskat housuissa (vrt.
oksentaminen elokuvassa). Tosielämässä aikidomestari on siis ainakin
kertaalleen ollut vastaavassa tilanteessa ottavana osapuolena, mutta kuten
elokuva opettaa, muuttumiseen tarvitaan aikaa. Tähän päivään mennessä hän ei
nimittäin ole suostunut vahvistamaan tarinan todenperäisyyttä.
Muistakaa
siis katsoa tämä tahaton mestariteos avoimin mielin! Viihdyttäviä hetkiä
riittää ja juonen ja päähenkilön luonteen puutteista huolimatta
toimintakohtaukset ovat rautaa. Tämä on 1990-luvun vastine Commandolle (1985) – sillä erotuksella tosin, että Commandoa tehtiin jo valmiiksi kieli
poskessa. Tekijöiden intentiot kuitenkin ovat sivuseikka: vain lopputulos
ratkaisee, ja tässä lopputuloksena on 90-luvun hauskin toimintaelokuva.