tiistai 31. joulukuuta 2013

Kaikkien aikojen baaritappelu: Vaarallisella alueella


Huomenna televisiossa (FOX 23.40) nähdään Steven Seagalin elokuva Vaarallisella alueella (On Deadly Ground, 1994). Aiemmin tätä elokuvaa on pidetty Seagalin uran alamäen käynnistäjänä, yhden tähden arvoisena täydellisenä epäonnistumisena. Vain muutama soraääni (kuten Vern teoksessaan Seagalogy) on rohjennut puolustaa filmiä.

Siksi oli melkoinen iloinen yllätys huomata Iltalehden lyhyessä arviossa uusien tuulten puhaltavan: neljä tähteä! Ohessa Tuomas Riskalan teksti:

Steven Seagal oli 1990-luvun alkupuolen suurin toimintatähti, jonka uran huippukausi kulminoitui täydellä taiteellisella vapaudella tehtyyn omaan ohjaukseen. Lopputulos on yksi 90-luvun ällistyttävimmistä toimintaelokuvista, vahvalla ekologisella sanomalla varustettu väkivaltaspektaakkeli, joka sijoittuu Alaskan tyrmääviin maisemiin. Seagal esittää pahalle öljy-yhtiölle työskentelevää Forrest Taftia, joka vaihtaa puolta kyllästyttyään läpimädän pomonsa (Michael Caine uransa sairaimmassa roolissa) korruptioon. Mielipuolisen viihdyttävä teos pitää nähdä omin silmin, jotta sen uskoo todeksi.

Arvioon tiivistyy elokuvasta ja sen taustoista kaikki olennainen, mutta täsmennetään silti hieman. Nykyisin suoraan videolevitykseen meneviä halpiksia tuottava Seagal oli tosiaan hetken ajan suuri nimi – jos nyt ei suurin niin ainakin lähes samalla viivalla Bruce Willisin (Die Hard) kanssa actiongenren eliitissä. Tähän asemaan hänet nosti Andrew Davisin ohjaama ja lajissaan kaikin puolin onnistunut toimintatrilleri Kaappaus merellä (Under Siege, 1992). Elokuva oli myös taloudellinen menestys, joten studio luonnollisesti halusi sille jatko-osan.

Tähän Seagalilla oli yksi ehto: Under Siege 2 (eli elokuva Kaappaus raiteilla, 1995) kävisi päinsä vain jos hän saisi sitä ennen kokeilla ohjaamista. Studio suostui, ja näin syntyi Seagalin uran ainoa todellinen auteur-elokuva, jossa hän vastaa sekä pääosasta että ohjauksesta. Käsikirjoitusta senseille ei ole kreditoitu, mutta on päivänselvää, että osatuottajana hänellä on ollut vaikutusvaltaa siihenkin. Elokuva nimittäin on aivan tekijänsä näköinen…

…ja tässä vaiheessa kuvaan tulee mukaan tuo Riskalan arvion ”mielipuolisen viihdyttävä” – tai ehkä pitäisi sanoa mielipuolisuudessaan viihdyttävä. Kyse on nimittäin elokuvasta, joka epäonnistuu kaikissa ylevissä tavoitteissaan, mutta tekee sen niin uskomattomalla tavalla, että katsojalla on hauskaa. Ensinnäkin yrityksenä on vaikuttaa suvaitsevaiselta ja puolustaa alkuperäiskansoja – mutta intiaanit esitetään tavalla, jonka rinnalla vanhat Aku Ankatkin ovat poliittisesti korrekteja ”toiseuden” käsittelyssään. Toisena tavoitteena on luonnonsuojelu – toteutustapanaan kokonaisen öljynporauslaitoksen räjäyttäminen maan tasalle.

Tarkoitus pyhittää keinot, sillä aineellisen tuhon aiheuttamisen ohessa Forrest Taft riistää myös ihmishenkiä varsin surutta maailman pelastamiseksi. Ja miten Alaska sitten suhtautuu tähän terroristiin, joka tappoi kymmeniä ja aiheutti osavaltion pääelinkeinolle satojen miljoonien vahingot? Tietenkin tekemällä hänestä jonkinlaisen kunniakansalaisen, joka elokuvan lopussa pitää neljään minuuttiin leikatun (alkuperäisessä käsikirjoituksessa huomattavasti pidemmän!), salaliittoteorioita vilisevän puheen niistä tärkeistä arvoista, joita hän teoillaan ajoi! Tosimaailman puolella Breivik ei kuitenkaan saanut ihan tällaista vastaanottoa…

Elokuvan hienoin yksittäinen kohtaus on kuitenkin ikimuistoinen baaritappelu, eräänlainen mise en abyme eli koko filmi pienoiskoossa. Kohtauksessa nimittäin tiivistyy Seagalin hahmon olemus, joka on olevinaan sankari (ainakin käsikirjoituksen mukaan), mutta katsojalle syntyy vaikutelma narsistisesta totaalimulkusta. Roolisuoritus on miehen parhaita, sillä Steven Seagal on Forrest Taft on Steven Seagal: mies esittää käytännössä itseään, joten viittaamiseni päähenkilöön ”Seagalina” jatkossa on täysin tietoista.

Tilanne kärjistyy, kun pahat koulukiusaaja-öljynporaajat kiusaavat alkuperäiskansan edustajaa. Baariin saapunut Forrest näkee vääryyden eikä voi olla puuttumatta siihen. Seuraa genrelle ominainen baarimittelö, jossa Seagalin auteur-kädenjälki kuitenkin erottuu tiettyinä poikkeuksina konventioista.


[0:20] Biljardia pelaamassa ollut sivullinenkin saa osansa Seagalin turpasaunasta.
[0:28] …kuten myös kiintiömusta, sillä suvaitsevainen sankari ei syrji ketään ihonvärin perusteella edes tappelussa.
[0:41] ”I’ll cut you!” Huikeaa käsikirjoittamista: aie kun ei käynyt veitsen heiluttelusta ilmi.
[0:54] Lihonut ja rähjääntynyt Mel Gibsonkin seuraa tapahtumia sivusta.
[0:55] Kenties koko elokuvan hienoin hetki, kun Seagal hakkaa itseään puolta pienemmän, vähintään seitsemänkymppisen ukonkäppänän, jonka osteoporoosin haurastamat luut vain rutisevat, kun peli muuttuu bingoa kovemmaksi. Miten sankarillista!
[1:03] ”My nuts!” Paras repliikki tähän asti.
[1:13] Täytetyn karhun syleilyyn lennähtäminen on metafora elokuvan sanomalle, jonka mukaan paluumme luontoon on maailman pelastamiseksi välttämätöntä mutta väistämättä kivuliasta.
[1:15] ”My balls!” Uusi voittaja on löytynyt, vaikka kaverin suu ei liikukaan; vuorosana on siis lisätty jälkiäänityksenä. Oikea ratkaisu – hetkestä karhun sylissä tulee heti paljon hauskempi.

Joukkomäiskeen jälkeen on vuorossa kohtauksen huipentuma: 1 vs. 1 -ottelu pääkiusaajaa vastaan.

[1:36] ”I’ve got a big pair of balls right between my legs!” Kolme kivesaiheista repliikkiä samassa elokuvassa 35 sekunnin sisällä kolmelta eri henkilöhahmolta lienee sellainen ennätys, ettei sitä ole rikottu tai tulla rikkomaan edes homopornon puolella.
[2:05] Ja vielä yksi.
[2:11] Enpä enää edes jaksa kommentoida.
[2:39] Seagalille ominainen egomulkkuilu alkaa nostaa päätään, kun vastapuoli on jo täysin lyöty ja peloissaan.
[3:04] Ainakaan elokuvaa ei voi syyttää väkivallan kaunistelusta. Eikä ääniefektien.
[3:35] Tässä vaiheessa kohtaus muuttuu jo niin yksipuoliseksi hakatun miehen ekstrahakkaamiseksi, että täytyy jo ihmetellä, kuka enää pitää päähenkilöä sankarina.
[3:41] Joku näköjään pitää. ”Siis wau, vähänks siistii! Näin nopeesti kostuin viimeks sillon ku Rane hakkas sen sokeen sen omalla kepillä!”

”Kamppailu” (eli Seagalin elokuvissa yleensä yhtä kuin ”yksipuolinen teurastus”) on ohi, mutta edessä on vielä kaikkein yllättävin käänne. Kohtauksella on nimittäin syvällinen sanoma – koko ottelun tarkoitus oli eettinen kasvu!

[3:58]What does it take to change the essence of a man?Vastaus jää avoimeksi, mutta kohtauksen perusteella se lienee “Sisäelinten paskaksi hakkaamisen”.
[4:06] Mutta oppi onkin mennyt perille! Vihdoin hän ymmärtää menneet virheensä ja alkaa itkeä; hän haluaa muuttua.
[4:19] Myös Seagalin on muututtava (mutta onneksi hän ei sitä tee, sillä silloin elokuva ei enää olisi hänen narsistinen egotrippinsä vaan palaisi yhden tähden tusinakategoriaan).
[4:23] Ollaan ystäviä, jookos.

(Tosielämässähän kohtaus jatkuisi tuosta tilanteesta niin, että hakattu kaveri kuolisi yöllä sairaalassa sisäisiin vammoihinsa, Seagalin hahmo puolestaan parkkipaikalla selkäpuolelta tarjoiltuun iskuun, mutta tosielämässä baaritappelukin olisi päättynyt siihen, että porukka olisi käynyt kerralla kimppuun viidestä suunnasta ja hoidellut päähenkilön sucker punchilla.)

Tulkitsen kohtauksen loppupuolikkaan opetuksineen syntyneen Seagalin omasta kohtaamisesta judomestari Gene LeBellin kanssa. Tunnetun tarinan mukaan Seagal olisi käyttäytynyt Out for Justice -elokuvan kuvauksissa ylimielisesti ja haastanut stunteissa avustaneen LeBellin aikido vs. judo -otteluun. Ottelu päättyi nopeasti kuristusotteeseen, jonka lopputuloksena elokuvatähdellä oli taju kankaalla ja paskat housuissa (vrt. oksentaminen elokuvassa). Tosielämässä aikidomestari on siis ainakin kertaalleen ollut vastaavassa tilanteessa ottavana osapuolena, mutta kuten elokuva opettaa, muuttumiseen tarvitaan aikaa. Tähän päivään mennessä hän ei nimittäin ole suostunut vahvistamaan tarinan todenperäisyyttä.

Muistakaa siis katsoa tämä tahaton mestariteos avoimin mielin! Viihdyttäviä hetkiä riittää ja juonen ja päähenkilön luonteen puutteista huolimatta toimintakohtaukset ovat rautaa. Tämä on 1990-luvun vastine Commandolle (1985) – sillä erotuksella tosin, että Commandoa tehtiin jo valmiiksi kieli poskessa. Tekijöiden intentiot kuitenkin ovat sivuseikka: vain lopputulos ratkaisee, ja tässä lopputuloksena on 90-luvun hauskin toimintaelokuva.

maanantai 30. joulukuuta 2013

Top 3: Kaameimmat kotimaiset käännöstekeleet ikinä



Suomalainen käännösiskelmä on ääripäiden juhlaa. Ensinnäkin on onnistumisia, jotka jättävät – ainakin kotimaisen kuulijan tajunnassa – alkuperäisen varjoonsa. Ja sitten on kappaleita kuten Meiju SuvaksenKun lähdet armeijaan” (In The Army Now), Kirsi RannonEi jaksa kiinnostaa” (That Don’t Impress Me Much) ja Reijo TaipaleenIhan kuin nuo toiset” (Dom andra). Tällä listalla kuitenkin nostan esille kolme sellaista, jotka eivät ole pelkästään aiheuttaneet huvitusta kuten edelliset vaan herättäneet olemassaolollaan silkkaa raivoa tai lähestulkoon traumatisoineet. Näihin kolmeen minulla on henkilökohtainen suhde: jaanpa siis mietteeni kanssanne.



Billy Ray ”Mileyn isä” Cyrus tunnetaan parhaiten… no, nykyään siitä että hän on Mileyn isä, mutta on miehellä itselläänkin kantrimusiikkiura ja sen menestyksekkäimpänä piikkinä debyyttinsä megahitti ”Achy Breaky Heart” vuodelta 1992 (kappaleen ensilevytys tosin vuotta aiemmin eri nimellä). Tämä kappale sijoittui VH1-kanavan ”50 Most Awesomely Bad Songs… Ever” -listalla toiseksi edellään vain StarshipinWe Built This City”.

Toisin sanoen jo lähtökohtaisesti oltiin kökön äärellä. Se ei kuitenkaan häirinnyt Jukka Itkosta, joka otti käännösurakan tehtäväkseen… ja päätyi kertosäkeistössä onomatopoeettiseen nonsenseen.

Kuulla mä saan
sen Eki teki vaan
Tunnettehan te nyt sen
Mä aina kuulla saan
sen Eki teki vaan
no hän on kylän kornein ihminen

Siis täh? Kenen mielestä tämä sisällötön sössötys oli levytyksen väärti? (Ja jos kokonaisuudesta vielä tahtoo yhden pienen nipotuksen aiheen nostaa, niin tehdään se nyt tässä: ei koske vain tätä tekelettä vaan pätee ihan yleisellä tasolla. Sanoittaja ei ikinä, IKINÄ saa käyttää ”vaan”-sanaa säkeen lopussa, ellei kyse ole ”minne vaan” tms. -tyyppisestä fraasin osasta. Pelkkänä apusanana tuolla toki saatiin säkeet rimmaamaan ala-asteen pilkkaloruissa, mutta vittu te olette kielen ammattilaisia. Missä on ylpeytenne?) Jouduin kuuntelemaan tätä hirvitystä vanhempieni kanssa autossa, kun olin ala-asteen kolmannella, ja jo silloin tämä sanoitus aiheutti valtavaa myötähäpeää.

Esittäjäksi tekeleelle löytyi itse legenda, Kari Tapio (1945–2010), joka levytti kappaleen vuoden 1992 albumilleen Sinitaikaa. Artisti oli näihin aikoihin elämänsä parhaassa vedossa: äänessä oli jo iän tuomaa syvyyttä ja karismaa, mutta ketjupolttaminen ei ollut vielä tehnyt selvää keuhkoista ja hengitystekniikasta, mikä rajoitti viimeisillä levytyksillään edelleen vaikuttavan alarekisterin pääsemistä täysin oikeuksiinsa. Edes huippuvireinen artisti ei kuitenkaan pysty pelastamaan tätä hirveyttä: paska pysyy paskana, vaikka sitä työstäisi Michelin-kokki.



Dire Straits on eräs pitkäaikaisista suosikkibändeistäni ja Mark Knopfler mielestäni aliarvostettu lauluntekijä juurikin tekstiensä osalta, vaikka hänen sävellys- ja kitaratyöskentelynsä laajalti – ja oikeutetusti – tunnustusta saakin. Tässä kappaleessa Knopflerin mainio tarina musiikillaan selviytymään pyrkivästä katusoittajasta on muuttunut… no, kaiketikin jonkinlaiseksi tyylitietoisten kantrihomojen letkajenkaksi (olen varma ettei 1. säe ole tekstin alkuperäisessä luonnoksessa mennyt ”Kantritanssi iskee suoraan suoneen”):

Kai näät mun bootsit ja huivin,
ou jee,
ja stetsonin…

Ilmeisesti joku homoista on laittanut väärän viikon Village People -teemakuteet ja heiluu rivissä länkkärin sijaan merimiehenä, sillä mikä muukaan selittäisi säkeet

Villit bootsit heittää kannat kattoon
ja näyttää sulle vaikka seilorin?

Myös soitannollinen puoli on vaihtunut alkuperäisen energisestä kolmen soinnun rokista kusenpolttaman humppapoppoon puoliveltolla mulkunheijarilla suorittamaksi kuulijan poskien (myös ja etenkin pers-) läpsyttelyksi. Miten helvetissä ne ovat iljenneet töräyttää tällaisen ulos, ja vielä levynsä (2003) nimibiisinä – ikään kuin olisivat olleet vielä ylpeitäkin tästä? ”Jee, tää o meijä paras piisi, laitetaa nimipiisiks ja ykkössinkuks!”

Pyhien arvojen häpäisy herättää minussa niin suurta raivoa, että selviytymiskeinona näistä tunteista minun on pakko kuvitella kyseisen käännöksen tekijät Scorsesen Casino-elokuvan maissipeltokohtaukseen Joe Pescin ja sen toisen kaverin paikalle. Kilk kilk kilk. Vieläkö tekee mieli kääntää Dire Straitsia, vieläkö? Kilk kilk. Oho, sain orastavan erektion.



Listan muiden sijoitusten kanssa piti miettiä valintoja ja järjestystä, mutta ykkönen oli alusta alkaen sementoitu. Ludwig Wittgenstein kirjoitti aikoinaan Filosofisissa tutkimuksissaan (§50) jotakin sen suuntaista, ettei Pariisissa säilytetystä metrin mallikappaleesta ”ollut mielekästä sanoa että se on tai ei ole metrin mittainen”, mikä saattaa tuntua hassulta (sillä tietenkin metri on metrin mittainen, daijuu hei!), mutta filosofi tarkoitti, että standardimetri toimii paradigmana, johon kaikkia muita kappaleita verrataan. Kai me voimme sanoa, että Pariisin metri on metrin pitkä, mutta silloin me laadimme ja sovimme määritelmän; kun taas puhuttaessa mistä tahansa muusta kappaleesta ja arvioidessamme, onko se metrin pituinen, vertaamme sitä tuohon määritelmään. Wittgenstein implikoi, ettemme voi tehdä molempia samaan aikaan, vaan määritelmä on aina olemassa ennalta, apriorisena

Hourimalääkkeet huiviin ja autismiluennosta asiaan! Miten edellinen liittyi mihinkään? Itse itseäni tehostaen vastaan retoriseen kysymykseeni, että Tapani Kansan ”Rakastellessasi saat sen tietää” on minulle huonon käännösiskelmän Pariisin metri. Se on mieleni vitriiniin asetettu standardi, johon tulen loppuikäni vertaamaan kaikkia muita paskoja käännösiskelmiä. Toistaiseksi näyttää, että Kansan laulu on myös valon nopeuden kaltainen äärivakio, jota ei tulla ylittämään ainakaan muuten kuin hypoteettisissa ajatuskokeissa.

Kuulin laulun ensimmäisen kerran esimurrosikäisenä pojanjolppina sen vastikään ilmestyttyä. Seksi oli minulle uusi, vieras ja vähän pelottavakin juttu (ja on kaikkea sitä edelleenkin, kiitos Tapsan). Olin pienestä asti kuunnellut Tapani Kansan hittikokoelmia automatkoilla vanhempien kanssa, ja hänen viattoman kesäisissä 60–80-lukujen ralleissaan saatettiin ”pussata puhki koko suu” mutta ei menty sen pidemmälle.

90-luvulle siirryttäessä jokin kuitenkin muuttui. Artistista tuli jotenkin oudompi, setämiesmäisempi, enemmän lääkityksen tarpeessa olevan oloinen (eikä pelkästään oloinen vaan myös oleva). Ja hän alkoi kirjoittaa aktiivisemmin sanoituksia; 70-luvun ”Tulkaa tytöt takaisin” oli miehen kynäilyjen hitaasti kypsynyt mestariteos, mutta nyt tekstejä syntyi liukuhihnalta. Työn jälki oli kiristyneen tahdin mukaista. Vuonna 1996 miehen kynästä irtosi Bryan AdamsinHave You Ever Really Loved A Woman?” -kappaleeseen suomennos, joka sisältää kuolemattomat säkeet

Ja kun näet syntymättömän lapsen silmissään
sä rakastelet naista oikein.

Mi-tä vit-tu-a.

Kun siinä jossakin vähän toisella kymmenelläni kuulin nuo karmivat sanat, ne ovat siitä lähtien kummitelleet mielessäni ja tuhonneet normaalin seksuaalisen kehitykseni tasapainoiseksi aikuiseksi. En pystyisi olemaan ajattelematta sikiöitä seksin aikana, jos sellaista joskus pääsisin harrastamaan. Eikä siinä hirveästi lämmittäisi tieto, että ainakin hoidan homman Tapani Kansan mielestä juuri niin kuin pitääkin. Toiset kelailivat ysärin yksinäisinä iltoina VHS:ltä pornoa mutta Tapsa Kubrickin 2001: Avaruusseikkailun loppukuvia.


Kertokaa omia ”suosikkejanne”!