Jo yli
vuosikymmen sitten edesmennyt radio-ohjelma Café Veijon Baari teki
merkittävää ja ainutlaatuista kulttuurityötä esitellessään suomalaista underground-iskelmää.
Tämä käsite on melko laaja ja sen sisältö enemmänkin vaistonvaraisesti
ymmärrettävää kuin eksplikoitavissa. Kansanmusiikki-instituutin julkaisema kokoelma-cd ohjelman kappaleista kulkee nimellä Suomalaista
alkuvoimaa – Underground-iskelmiä 1980–2000-luvuilta, ja instituutin
sivuilla sisältöä kuvataan seuraavasti:
Esiintyvät taiteiluat [sic] ovat
ammatööripelimanneja [sic], viihteen ammattilaisia taajamien ja
haja-asutusalueiden kansalaisia, virkamiehiä, pienyrittäjiä ja työmiehiä.
Musiikkia laidasta laitaan.
Kyse on siis
konstailemattomasta peri-, ettei jopa perussuomalaisesta musiikista, jossa
tekemiseen riittää intoa ja rakkautta, vaikka suoritus ei ammattitasolle
yltäisikään sen enempää kykyjen kuin tuotantoarvojenkaan osalta. Alkuvoimaa-cd
on erittäin suositeltava ja myös oman projektini keskeisimpiä vaikuttajia.
Ajatus omasta underground-humppailustani oli muhinut jo pitkään, mutta vasta
albumiin syventyminen vuonna 2009 toimi lopullisena rohkaisuna aloittaa hommat:
kotivehkeilläkin voi tehdä mielenkiintoista musiikkia, kun ei sen tartte priimaa
olla!
Tähän
top-kolmoseeni kokoan kuitenkin hämmentävimmät tekijät tuon albumin ulkopuolelta; jos joku
haluaa tekstini jälkeen tutustua albumiin (tai on siihen jo tutustunut),
hän saa näin lajityypistä hieman laajemman kokonaiskuvan. Myös Alpo Myllerin
”Enon Disco”, vaikkakin underground-iskelmä par excellence, jää listalta
pois, sillä haluan nostaa esille hieman tuntemattomampia suuruuksia, ja kaikki
tuntevat jo Luhtapohjan taksikuskin. Pidemmittä puheitta: toimeen!
3. Syötteen
Taikaa -orkesteri
Maakunnalliset
seutuhumpat ovat yksi underground-iskelmän tyypillisimmistä alalajeista. Nämä
laulut noudattavat aina samaa kaavaa: paikkakunnan amatöörimuusikot tekevät
matkailua ja uraansa edistääkseen laulun, jossa mainitaan seudun nähtävyyksiä,
ihmeitä ja kerrassaan ainutlaatuista ominaisluonnetta. Parodioin tätä mainiota
genreä CR&KK-kappaleessa ”Paikkakunnan X mainoslaulu”. Alkuvoimaa-cd:llä
tätä lajityyppiä edustavat englanniksi laulettu ”Kalevi” R.R.:n ”The Top
Saariselkä Huippu” (ei valitettavasti löydy kuunneltavaksi netistä) ja Ötysiinin
"Leuvanjoen humppa”, kummatkin lajinsa eliittiä ja aiheensa lähestymistavassa vahvasti kieli poskessa. (Myös mainittu "Enon Disco" sivuaa tätä alalajia, eikä Myllerin sinkun B-puolesta, Soile Korhosen tulkitsemasta kappaleesta "Pamilonkoskella", liioin puutu paikallisväriä, mutta näissä seutua ei markkinoida yhtä eksplisiittisesti.)
Markkinarakoon iskee myös Syötteen Taikaa -orkesteri ikimuistoisella
tavalla esimerkiksi kappaleessaan ”Syötehumppa”.
Jo tekstin älyllinen ilotulitus on suorastaan mykistävää. Sisällön
absoluuttinen tylsämielisyys yhdistettynä ”sana rimmaa itsensä kanssa”
-riimeihin ja ”vaan”-sanaan päättyviin säkeisiin pysäyttävät kuulijansa (aivotoiminnan):
Meillä rikkautta vaaroissamme on
Se todettu monesti jo on
Tanssi humppaa,
laula humppaa,
Syötehumppaa aina vaan.
Muutenkaan totinen (sekä yks-etuliitteellä että ilman)
teksti ei yllä aivan vaikkapa mainitun Ötysiinin tasolle. Humpassa esiintyvä
eläinkuvaus
Täällä sudet, karhut yhä tallustaa
Täällä ilveskissat vielä saalistaa
tuntuu
sangen vaisulta verrattuna Leuvanjoen poikien vastaavaan:
Porot sekä hirvet vapaina suolla juoksee,
puhvelin ja biisonin sä saatat nähdä myös
Jos vaikka karhu tallustelee sun luokse
ja sä sitä silität, se käden sulta syö!
Onneksi
tekstin ja musiikin välillä ei ole sisäistä laadullista ristiriitaa, vaan siltä
osin paketti on yhtenäinen. Orkesterin tahaton polyrytmiikka herättää
monenlaisia ajatuksia, kuten sen, ettei teos onnistu murtamaan myyttiä
poroseudun ihmisten taipumuksesta tehdä kaikki asiat alkoholin vaikutuksen alaisena.
Koskaan en
ole Syötteellä käynyt, ja jos tämän laulun perusteella pitäisi jotakin ajatella
seudusta ja sen ihmisistä, niin en ehkä jatkossakaan käy – vähän sellainen Syvä
joki -fiilis ”mainoksestaan” tulee. Sillä erotuksella tosin, että leffassa retardi osasi soittaa.
2. Marko
”The King” Lind
Imatran
lahja maailmalle (ei palautusoikeutta) Marko Lind on todellinen
monitoimimies ja vaikuttaja netissä ja sen ulkopuolella. Koko totuus selviää
vasta nimellä googlailemalla, mutta nostetaan tässä muutama saavutus: Hän on ainakin
ollut mukana kunnallispolitiikassa kristillisdemokraattien riveissä (kunnes
joutui eroamaan saatuaan tuomion vanhusten huijaamisesta), taistellut susia
vastaan, kasvattanut koiria Voittaja-Kennelissään ja perustanut lukuisia
uskonlahkoja. En ole varma mikä Lindin ympärille keskittyvän tämänhetkisen
lahkon nimi on, mutta aiemmin mies johti Kuninkaan soturit -nimistä
seurakuntaa. Koskaan ei käynyt ilmi, tarkoitettiinko nimen ”kuninkaalla”
Jeesusta vai itsekin ”The King” -taiteilijanimeä käyttävää Lindiä, jos näillä
nyt kovin suurta eroa suuntauksen opissa edes oli. (Lahkoonsa mies sai mukaan
myös nimimerkeillä ”Esko H.” tai ”Vähäinen palvelijansa” tunnetun laholatvan,
joka on spämmännyt Suomi24:lle tekstisaarnojaan jo ainakin kymmenen
vuotta, muttei vieläkään osaa muodostaa suomen kielen virkkeitä edes
auttavasti. Trollilistani bubbling under -tapaus.) Suorastaan akuankkamaisesti
mies on yrittänyt kaikkea ja kulkenut epäonnistumisesta toiseen, mutta
fiktiivisestä räpyläjalasta poiketen Marko on myös melkoinen kultakurkku ja
musiikillinen monilahjakkuus.
Miehen
työstämän materiaalin määrä ja laajuus hakee vertaistaan: muusikon ura alkoi
tankeroenglanniksi ärjytyllä bluesrockilla, josta jälkipolville ei ole
tiettävästi säilynyt todistusaineistoa (mutta jos joku löytää niin helmet
jakakoon!). Myöhemmin kieli vaihtui suomeen, ote iskelmällisemmäksi ja
tuotannon kulmakiviksi nousivat eräaiheet ja hengellisyys. Koska aineistoa on valtavasti –
välillä tuntuu että mieheltä ilmestyy musiikkia nopeammin kuin kukaan sitä
ehtii kuunnella –, tyydyn tässä esittelemään vain yhden kappaleen: rohkeimmat
syventykööt lisää tuotantoonsa, jos tämän teaserini jälkeen vielä siltä
tuntuu.
”Kettukallion kikka” lienee miehen tunnetuin hitti, joka on aikoinaan kuultu jopa Huomenta Suomi -ohjelmassa. Taustaraidan kotikutoinen mutta sellaisena
hyvin rehellinen soundimaailma, lauluäänen voimakas vibrato ja turhia konstailematon
lyriikka ovat taattuja ”The King” -tavaramerkkejä. Tämä on autenttista
korpi-iskelmää, jotakin sellaista mitä ei voi tietoisesti jäljitellä – kaiken
maailman marttiservot ovat kyllä yrittäneet, mutta turhaan!
Olen suomalainen
ja minun koirani on rotunainen
aito karjalainen,
ja tahdon olla tällainen
Koira samanlainen,
sekin tahtoo olla suomalainen
Koira jylhien metsien,
ajokoira suomalaisten
Näin Kettukallion Kikka toimii…
Kuningas.
1. Tarja
& Tahdikkaat
Tästä
orkesterista ei kukaan taida tietää mitään. Ketkä sitten bändissä soittivatkin,
he ovat katsoneet parhaaksi jättää maininnan pois CV:stään, mistä heitä ei voi
syyttää. Yhtyeestä liikkuu monenlaista ja keskenään ristiriitaistakin legendaa. On esitetty, että kyse
olisi tietoisen humoristisesta Maaret ja Hyväkkäät -pastissista; toinen tarina taas kertoo, että bändi
olisi ollut Turun alueelta (kuinkas muuten) ja liikkeellä tosissaan, ja kulttimaineeseen
nousseet levytykset olisi äänitetty ja sitten jaettu paikallisradioihin uran lähtemiseksi nousukiitoon.
Jos minulta
kysytään, en usko huumoripastissiteoriaan. Levytyksissä on jotenkin liikaa rehtiä
yritystä parodiaksi, ja jos kyse olisi oikeasti hyvien muusikoiden
hupailusta, muutkin soittaisivat yhtä vituralleen kuin 100 % sävelkuuro
basisti. Myöskään kappaleet eivät ole erityisen parodisia; ”Aika parantaa” on ihan kelvollinen teksti ja sävellys lajityypissään
kärsien vain toteutuksestaan, ja ”Illan varjoon himmeään” puolestaan tunnettu standardi. Vain ”Suklaata ihollain” herättää hieman epäilyksiä parodian mahdollisuudesta;
ristiriita tekstin eroottisen vihjailun ja esityksen… no, ei-niin-eroottisen
toteutuksen välillä tuntuu hetkittäin liian suurelta vahingoksi, mutta edelleen
mahdolliselta.
Kun tästä
yhtyeestä puhutaan muusikoiden kesken, yleensä keskiössä on basistin huikea
suoritus: esimerkiksi ”Aika parantaa” -kappaleessa mies (tai nainen) uhmaa
kaikkia tilastollisia todennäköisyyksiä olemalla osumatta yhteenkään oikeaan
nuottiin koko kappaleen aikana. Minua kuitenkin kiinnostaa enemmän
salaperäisen ”Tarjan” henkilöllisyys, ja tässä seuraa hypoteesini:
Tarja & Tahdikkaiden ”Tarja” on sama henkilö kuin Agapio
Racing Teamin laulava täti, joka esittää mm. Flipper ja Lopaka -tunnarin dubbauksen.
Ei minulla
mitään todisteita ole, mutta henkilöt kuulostavat laulaessaan hyvin samalta.
Toisaalta ehkä kaikki keski-ikäiset karaoketädit kuulostavat… Silti haluan
uskoa, en tiedä miksi. Ehkä ajatus, että noita anonyymejä tätejä kulkisi kaksi
vapaalla jalalla tuolla jossakin, on omaa teoriaani tuplasti pelottavampi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti