maanantai 14. lokakuuta 2013

Top 3: Kotimaisen underground-iskelmän hämmentävimmät



Jo yli vuosikymmen sitten edesmennyt radio-ohjelma Café Veijon Baari teki merkittävää ja ainutlaatuista kulttuurityötä esitellessään suomalaista underground-iskelmää. Tämä käsite on melko laaja ja sen sisältö enemmänkin vaistonvaraisesti ymmärrettävää kuin eksplikoitavissa. Kansanmusiikki-instituutin julkaisema kokoelma-cd ohjelman kappaleista kulkee nimellä Suomalaista alkuvoimaa – Underground-iskelmiä 1980–2000-luvuilta, ja instituutin sivuilla sisältöä kuvataan seuraavasti:

Esiintyvät taiteiluat [sic] ovat ammatööripelimanneja [sic], viihteen ammattilaisia taajamien ja haja-asutusalueiden kansalaisia, virkamiehiä, pienyrittäjiä ja työmiehiä. Musiikkia laidasta laitaan.

Kyse on siis konstailemattomasta peri-, ettei jopa perussuomalaisesta musiikista, jossa tekemiseen riittää intoa ja rakkautta, vaikka suoritus ei ammattitasolle yltäisikään sen enempää kykyjen kuin tuotantoarvojenkaan osalta. Alkuvoimaa-cd on erittäin suositeltava ja myös oman projektini keskeisimpiä vaikuttajia. Ajatus omasta underground-humppailustani oli muhinut jo pitkään, mutta vasta albumiin syventyminen vuonna 2009 toimi lopullisena rohkaisuna aloittaa hommat: kotivehkeilläkin voi tehdä mielenkiintoista musiikkia, kun ei sen tartte priimaa olla!

Tähän top-kolmoseeni kokoan kuitenkin hämmentävimmät tekijät tuon albumin ulkopuolelta; jos joku haluaa tekstini jälkeen tutustua albumiin (tai on siihen jo tutustunut), hän saa näin lajityypistä hieman laajemman kokonaiskuvan. Myös Alpo Myllerin ”Enon Disco”, vaikkakin underground-iskelmä par excellence, jää listalta pois, sillä haluan nostaa esille hieman tuntemattomampia suuruuksia, ja kaikki tuntevat jo Luhtapohjan taksikuskin. Pidemmittä puheitta: toimeen!


3. Syötteen Taikaa -orkesteri

Maakunnalliset seutuhumpat ovat yksi underground-iskelmän tyypillisimmistä alalajeista. Nämä laulut noudattavat aina samaa kaavaa: paikkakunnan amatöörimuusikot tekevät matkailua ja uraansa edistääkseen laulun, jossa mainitaan seudun nähtävyyksiä, ihmeitä ja kerrassaan ainutlaatuista ominaisluonnetta. Parodioin tätä mainiota genreä CR&KK-kappaleessa ”Paikkakunnan X mainoslaulu”. Alkuvoimaa-cd:llä tätä lajityyppiä edustavat englanniksi laulettu ”Kalevi” R.R.:n ”The Top Saariselkä Huippu” (ei valitettavasti löydy kuunneltavaksi netistä) ja Ötysiinin "Leuvanjoen humppa”, kummatkin lajinsa eliittiä ja aiheensa lähestymistavassa vahvasti kieli poskessa. (Myös mainittu "Enon Disco" sivuaa tätä alalajia, eikä Myllerin sinkun B-puolesta, Soile Korhosen tulkitsemasta kappaleesta "Pamilonkoskella", liioin puutu paikallisväriä, mutta näissä seutua ei markkinoida yhtä eksplisiittisesti.)

Markkinarakoon iskee myös Syötteen Taikaa -orkesteri ikimuistoisella tavalla esimerkiksi kappaleessaan ”Syötehumppa”. Jo tekstin älyllinen ilotulitus on suorastaan mykistävää. Sisällön absoluuttinen tylsämielisyys yhdistettynä ”sana rimmaa itsensä kanssa” -riimeihin ja ”vaan”-sanaan päättyviin säkeisiin pysäyttävät kuulijansa (aivotoiminnan):

Meillä rikkautta vaaroissamme on
Se todettu monesti jo on
Tanssi humppaa,
laula humppaa,
Syötehumppaa aina vaan.

Muutenkaan totinen (sekä yks-etuliitteellä että ilman) teksti ei yllä aivan vaikkapa mainitun Ötysiinin tasolle. Humpassa esiintyvä eläinkuvaus

Täällä sudet, karhut yhä tallustaa
Täällä ilveskissat vielä saalistaa

tuntuu sangen vaisulta verrattuna Leuvanjoen poikien vastaavaan:

Porot sekä hirvet vapaina suolla juoksee,
puhvelin ja biisonin sä saatat nähdä myös
Jos vaikka karhu tallustelee sun luokse
ja sä sitä silität, se käden sulta syö!

Onneksi tekstin ja musiikin välillä ei ole sisäistä laadullista ristiriitaa, vaan siltä osin paketti on yhtenäinen. Orkesterin tahaton polyrytmiikka herättää monenlaisia ajatuksia, kuten sen, ettei teos onnistu murtamaan myyttiä poroseudun ihmisten taipumuksesta tehdä kaikki asiat alkoholin vaikutuksen alaisena. 

Koskaan en ole Syötteellä käynyt, ja jos tämän laulun perusteella pitäisi jotakin ajatella seudusta ja sen ihmisistä, niin en ehkä jatkossakaan käy – vähän sellainen Syvä joki -fiilis ”mainoksestaan” tulee. Sillä erotuksella tosin, että leffassa retardi osasi soittaa.


2. Marko ”The King” Lind

Imatran lahja maailmalle (ei palautusoikeutta) Marko Lind on todellinen monitoimimies ja vaikuttaja netissä ja sen ulkopuolella. Koko totuus selviää vasta nimellä googlailemalla, mutta nostetaan tässä muutama saavutus: Hän on ainakin ollut mukana kunnallispolitiikassa kristillisdemokraattien riveissä (kunnes joutui eroamaan saatuaan tuomion vanhusten huijaamisesta), taistellut susia vastaan, kasvattanut koiria Voittaja-Kennelissään ja perustanut lukuisia uskonlahkoja. En ole varma mikä Lindin ympärille keskittyvän tämänhetkisen lahkon nimi on, mutta aiemmin mies johti Kuninkaan soturit -nimistä seurakuntaa. Koskaan ei käynyt ilmi, tarkoitettiinko nimen ”kuninkaalla” Jeesusta vai itsekin ”The King” -taiteilijanimeä käyttävää Lindiä, jos näillä nyt kovin suurta eroa suuntauksen opissa edes oli. (Lahkoonsa mies sai mukaan myös nimimerkeillä ”Esko H.” tai ”Vähäinen palvelijansa” tunnetun laholatvan, joka on spämmännyt Suomi24:lle tekstisaarnojaan jo ainakin kymmenen vuotta, muttei vieläkään osaa muodostaa suomen kielen virkkeitä edes auttavasti. Trollilistani bubbling under -tapaus.) Suorastaan akuankkamaisesti mies on yrittänyt kaikkea ja kulkenut epäonnistumisesta toiseen, mutta fiktiivisestä räpyläjalasta poiketen Marko on myös melkoinen kultakurkku ja musiikillinen monilahjakkuus.

Miehen työstämän materiaalin määrä ja laajuus hakee vertaistaan: muusikon ura alkoi tankeroenglanniksi ärjytyllä bluesrockilla, josta jälkipolville ei ole tiettävästi säilynyt todistusaineistoa (mutta jos joku löytää niin helmet jakakoon!). Myöhemmin kieli vaihtui suomeen, ote iskelmällisemmäksi ja tuotannon kulmakiviksi nousivat eräaiheet ja hengellisyys. Koska aineistoa on valtavasti – välillä tuntuu että mieheltä ilmestyy musiikkia nopeammin kuin kukaan sitä ehtii kuunnella –, tyydyn tässä esittelemään vain yhden kappaleen: rohkeimmat syventykööt lisää tuotantoonsa, jos tämän teaserini jälkeen vielä siltä tuntuu. 

Kettukallion kikka” lienee miehen tunnetuin hitti, joka on aikoinaan kuultu jopa Huomenta Suomi -ohjelmassa. Taustaraidan kotikutoinen mutta sellaisena hyvin rehellinen soundimaailma, lauluäänen voimakas vibrato ja turhia konstailematon lyriikka ovat taattuja ”The King” -tavaramerkkejä. Tämä on autenttista korpi-iskelmää, jotakin sellaista mitä ei voi tietoisesti jäljitellä – kaiken maailman marttiservot ovat kyllä yrittäneet, mutta turhaan!

                      Olen suomalainen
                      ja minun koirani on rotunainen
                      aito karjalainen,
                      ja tahdon olla tällainen

                      Koira samanlainen,
                      sekin tahtoo olla suomalainen
                      Koira jylhien metsien,
                      ajokoira suomalaisten

                      Näin Kettukallion Kikka toimii…

Kuningas.


1. Tarja & Tahdikkaat

Tästä orkesterista ei kukaan taida tietää mitään. Ketkä sitten bändissä soittivatkin, he ovat katsoneet parhaaksi jättää maininnan pois CV:stään, mistä heitä ei voi syyttää. Yhtyeestä liikkuu monenlaista ja keskenään ristiriitaistakin legendaa. On esitetty, että kyse olisi tietoisen humoristisesta Maaret ja Hyväkkäät -pastissista; toinen tarina taas kertoo, että bändi olisi ollut Turun alueelta (kuinkas muuten) ja liikkeellä tosissaan, ja kulttimaineeseen nousseet levytykset olisi äänitetty ja sitten jaettu paikallisradioihin uran lähtemiseksi nousukiitoon.  

Jos minulta kysytään, en usko huumoripastissiteoriaan. Levytyksissä on jotenkin liikaa rehtiä yritystä parodiaksi, ja jos kyse olisi oikeasti hyvien muusikoiden hupailusta, muutkin soittaisivat yhtä vituralleen kuin 100 % sävelkuuro basisti. Myöskään kappaleet eivät ole erityisen parodisia; ”Aika parantaa” on ihan kelvollinen teksti ja sävellys lajityypissään kärsien vain toteutuksestaan, ja ”Illan varjoon himmeään” puolestaan tunnettu standardi. Vain ”Suklaata ihollain” herättää hieman epäilyksiä parodian mahdollisuudesta; ristiriita tekstin eroottisen vihjailun ja esityksen… no, ei-niin-eroottisen toteutuksen välillä tuntuu hetkittäin liian suurelta vahingoksi, mutta edelleen mahdolliselta.

Kun tästä yhtyeestä puhutaan muusikoiden kesken, yleensä keskiössä on basistin huikea suoritus: esimerkiksi ”Aika parantaa” -kappaleessa mies (tai nainen) uhmaa kaikkia tilastollisia todennäköisyyksiä olemalla osumatta yhteenkään oikeaan nuottiin koko kappaleen aikana. Minua kuitenkin kiinnostaa enemmän salaperäisen ”Tarjan” henkilöllisyys, ja tässä seuraa hypoteesini:

Tarja & Tahdikkaiden ”Tarja” on sama henkilö kuin Agapio Racing Teamin laulava täti, joka esittää mm. Flipper ja Lopaka -tunnarin dubbauksen.

Ei minulla mitään todisteita ole, mutta henkilöt kuulostavat laulaessaan hyvin samalta. Toisaalta ehkä kaikki keski-ikäiset karaoketädit kuulostavat… Silti haluan uskoa, en tiedä miksi. Ehkä ajatus, että noita anonyymejä tätejä kulkisi kaksi vapaalla jalalla tuolla jossakin, on omaa teoriaani tuplasti pelottavampi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti