keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Top 3: 70-luvun vähemmän tunnetut melodiset euroleffamusiikki-instrumentaalit



60–70-lukujen eurooppalainen elokuvamusiikki on sentimentaalisuudessaan ylittämätöntä siirappia: musiikkia joka vetoaa tunteisiin ja tekee välittömän vaikutuksen melodisuudellaan ja soundimaailmallaan, joka nykykuulijan korviin on hyvin viehättävällä tavalla vanhentunutta. Seuraavassa esittelen kolme 70-luvun oudompaa suosikkiani tästä lajityypistä; vaikka näennäisesti kyse on top-listasta, keskinäinen paremmuusjärjestys on kyseenalainen ja riippuu päivän fiiliksestä. Nämä kolme harvinaisuutta kuitenkin ovat jääneet kummittelemaan pysyvästi mieleen ja ovat erittäin nautinnollisia sävellyksiä myös omiin soittelutuokioihin.

3. Francis Lai – Bilitis

Ranskalainen Francis Lai (s. 1932) tunnetaan parhaiten kuolemattomasta Love Story -teemastaan. Toiseksi parhaiten hänet tunnetaan Mies ja nainen -elokuvasävelmästään, joka puolestaan tunnetaan parhaiten Silja Linen vanhoista mainoksista. Tässä kuitenkin nostan esille Bilitis-elokuvan tunnussävelmän vuodelta vuodelta 1977, jossa varhaisten, yleensä varsin tylyltä kuulostaneiden syntetisaattoreiden äänimaisemasta on saatu yllättävän pehmeitä sävyjä irti. Jotakin avaruudellistakin kappaleen soundimaailmassa on, sillä 90-luvun alussa tanskalainen amatöörielokuvaohjaaja Morten Lindberg päätti käyttää musiikkia miltei legendaarisen lyhytelokuvansa Gayniggers from Outer Space alkukohtauksessa. Ja luvatta tietenkin. Arvatkaa kummanko elokuvan kautta itse kappaleeseen ensimmäisen kerran törmäsin.


Maestro Morricone (s. 1928) ei esittelyjä kaipaa, mutta tämä pätkä vuoden 1974 japanilaisesta animaatioelokuvasta Il giro del mondo degli innamorati di Peynet ei kuulu hänen kaikkein tunnetuimpien sävellystensä joukkoon, eikä elokuvastakaan kukaan tiedä tai muista paljoakaan. Musiikki kuitenkin on kaunista, ja noin analyyttisesti sössötettynä tässä on varsin jännittävää, että huippukohdassa sävellajia ei suinkaan euroviisumodulaatiotyyliin nosteta ylöspäin, vaan se putoaa kokosävelen alemmas D-duurista C-duuriin! Silti sovituksen ansiosta syntyy vaikutelma noususta. Nerot osaavat hommansa.  


Seksploitaatioelokuva syntyi 60-luvulla, ja vaikka 70-luvulle tultaessa ihan oikea porno alkoikin syrjäyttää nämä välillä mukadokumentaariset, välillä rehellisen fiktiiviset tekosyyt näyttää tissejä ja napaan tai polvien väliin hinkkaamista[1], pienen budjetin tirkistelykökköilyjä tehtiin vielä Euroopassa taajaan, ja näissä tekeleissä yleensä ainoa mainitsemisen arvoinen asia on niiden musiikki. Näin on laita myös italialaisen elokuvan La fine dell'innocenza (1976) kohdalla; juoni kertoo keski-ikäisen bisnesmiehen nuoresta rakastajattaresta matkalla Hong Kongissa, itsensä etsimisestä ja löytämisestä… lähinnä lesbiaanisissa merkeissä. Eli ei mitään kovin yllättävää. Mutta leffan teema on mahtava! Upeasta saksofonimelodiasta C-duurissa moduloidaan toiseen osaan maukkaalla tavalla Eb-duuriin, jonka ihastuttavasti ikääntynyt soundimaailma kaikkine synajousineen tuo jostakin syystä mieleeni lapsuuden tökeröt VHS-halpispiirretyt musiikkeineen. Lopussa kuullaan vielä pieni kitarasoolokin. Jos elokuvan aiheena onkin viattomuuden loppu, niin tässä musiikissa on jotakin hyvin viatonta, puhdasta ja autenttista.

[1] Tietääkö kukaan, miksi softcore-pornossa tuntuu olevan niin vaikeaa näytellä sukupuoliyhdyntää niin, että se olisi edes anatomisesti uskottavaa? Minä en tiedä. Luulisi että mulkun voisi vaikka teipata reiteen jos muuten pelkää simulaation lipsahtavan liian autenttiseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti