60–70-lukujen
eurooppalainen elokuvamusiikki on sentimentaalisuudessaan ylittämätöntä
siirappia: musiikkia joka vetoaa tunteisiin ja tekee välittömän vaikutuksen
melodisuudellaan ja soundimaailmallaan, joka nykykuulijan korviin on hyvin
viehättävällä tavalla vanhentunutta. Seuraavassa esittelen kolme 70-luvun
oudompaa suosikkiani tästä lajityypistä; vaikka näennäisesti kyse on
top-listasta, keskinäinen paremmuusjärjestys on kyseenalainen ja riippuu päivän
fiiliksestä. Nämä kolme harvinaisuutta kuitenkin ovat jääneet kummittelemaan
pysyvästi mieleen ja ovat erittäin nautinnollisia sävellyksiä myös omiin
soittelutuokioihin.
3. Francis Lai – Bilitis
Ranskalainen Francis
Lai (s. 1932) tunnetaan parhaiten kuolemattomasta Love Story -teemastaan. Toiseksi parhaiten hänet tunnetaan Mies ja nainen -elokuvasävelmästään,
joka puolestaan tunnetaan parhaiten Silja Linen vanhoista mainoksista. Tässä
kuitenkin nostan esille Bilitis-elokuvan
tunnussävelmän vuodelta vuodelta 1977, jossa varhaisten, yleensä varsin tylyltä kuulostaneiden syntetisaattoreiden
äänimaisemasta on saatu yllättävän pehmeitä sävyjä irti. Jotakin
avaruudellistakin kappaleen soundimaailmassa on, sillä 90-luvun alussa tanskalainen
amatöörielokuvaohjaaja Morten Lindberg
päätti käyttää musiikkia miltei legendaarisen lyhytelokuvansa Gayniggers from Outer Space
alkukohtauksessa. Ja luvatta tietenkin. Arvatkaa kummanko elokuvan kautta itse
kappaleeseen ensimmäisen kerran törmäsin.
Maestro Morricone (s. 1928) ei esittelyjä kaipaa,
mutta tämä pätkä vuoden 1974 japanilaisesta animaatioelokuvasta Il giro del mondo degli innamorati di Peynet ei kuulu hänen
kaikkein tunnetuimpien sävellystensä joukkoon, eikä elokuvastakaan kukaan tiedä tai muista paljoakaan. Musiikki
kuitenkin on kaunista, ja noin analyyttisesti sössötettynä tässä on varsin jännittävää, että
huippukohdassa sävellajia ei suinkaan euroviisumodulaatiotyyliin nosteta
ylöspäin, vaan se putoaa kokosävelen alemmas D-duurista C-duuriin! Silti
sovituksen ansiosta syntyy vaikutelma noususta. Nerot osaavat hommansa.
Seksploitaatioelokuva syntyi
60-luvulla, ja vaikka 70-luvulle tultaessa ihan oikea porno alkoikin syrjäyttää
nämä välillä mukadokumentaariset, välillä rehellisen fiktiiviset tekosyyt
näyttää tissejä ja napaan tai polvien väliin hinkkaamista[1], pienen budjetin tirkistelykökköilyjä tehtiin
vielä Euroopassa taajaan, ja näissä tekeleissä yleensä ainoa mainitsemisen arvoinen
asia on niiden musiikki. Näin on laita myös italialaisen elokuvan La fine dell'innocenza (1976) kohdalla; juoni kertoo keski-ikäisen
bisnesmiehen nuoresta rakastajattaresta matkalla Hong Kongissa, itsensä etsimisestä ja löytämisestä… lähinnä lesbiaanisissa merkeissä. Eli ei mitään kovin yllättävää.
Mutta leffan teema on mahtava! Upeasta saksofonimelodiasta C-duurissa
moduloidaan toiseen osaan maukkaalla tavalla Eb-duuriin, jonka ihastuttavasti
ikääntynyt soundimaailma kaikkine synajousineen tuo jostakin syystä mieleeni
lapsuuden tökeröt VHS-halpispiirretyt musiikkeineen. Lopussa kuullaan vielä pieni kitarasoolokin. Jos
elokuvan aiheena onkin viattomuuden loppu, niin tässä musiikissa on jotakin hyvin
viatonta, puhdasta ja autenttista.
[1] Tietääkö kukaan, miksi softcore-pornossa tuntuu olevan niin vaikeaa näytellä sukupuoliyhdyntää niin, että se olisi edes anatomisesti uskottavaa? Minä en tiedä. Luulisi että mulkun voisi vaikka teipata reiteen jos muuten pelkää simulaation lipsahtavan liian autenttiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti