torstai 24. marraskuuta 2016

Nuotinnus kappaleesta, jota ei vielä ole olemassa: Abortti



Tällä hetkellä ei ole rauhallista aikaa omien kappaleiden äänittelylle, joten päätin kokeilla jotakin uutta. Yleensä kun teen musiikkia, en missään vaiheessa kirjoita ylös muuta kuin sanat: sekä sävel että sovitus syntyvät päässäni soitellessani ja hioutuvat lopulliseen muotoonsa äänitysprosessin aikana.

Nyt, nuotinnuksesta innostuneena (ks. ed. blogipäivitys), päätin kokeilla, mitä tapahtuisi, jos kehittelisin kappaleidean nuotiksi ennen kuin olen äänittänyt siitä tahtiakaan. Niille faneilleni, jotka osaavat lukea notaatiota, tämä tarjoaa mahdollisuuden päästä käsiksi CR&KK-kappaleeseen, jota ei (ainakaan vielä) ole olemassa. (Klikkaa nuotteja nähdäksesi ne suurempina tai lataa ne .pdf-muodossa täältä.)



Lukija voi kuvitella ja kuulla kappaleen päänsä sisällä – ja sitten, kun joskus saan jotakin äänitettyäkin, tarkastella, vastasiko nuotin perusteella kuviteltu näkemys kappaleesta lainkaan sitä, mikä lopulta toteutui. Ehkä yliarvioin sen, voiko tällainen kiinnostaa ketään blogissa, joka vilkkaampanakin päivänä tilastoi n. 20 lukukertaa, niistäkin puolet botteja. Mutta itse ainakin olisin hyvin innoissani, jos jokin seuraamani artisti tai -bändi julkaisisi jonkin kappaleensa ensin nuottina ja vasta myöhemmin audiona! Silloin kappaleen voisi kokea ja löytää kahdella tavalla: ensin omallaan ja sitten sellaisena kuin esittäjä sen halusi. (Artistit ja bändit: miksette tee tätä?)

Tietenkin äänittäessä voi tapahtua kaikenlaista, sillä asioilla on tapana problematisoitua matkalla paperilta kohti konkretiaa: saatan muokata hieman melodiaa, yksittäisiä sanoituksen kohtia, rakennetta… mutta nyt ainakin alkuidea ennen tuota vaihetta on dokumentoitu. Saa nähdä, mukaileeko lopputulos sitä 98-prosenttisesti vai paljon vähemmän.

P.S. On tämän julkaisuun tässä muodossa kyllä myös yksi käytännön syy, nimittäin se, että olen myös nuotinnuksien tekijänä samanlainen itseoppinut amatööri ja kyherö kuin kaikessa muussakin: niinpä kaikenlaiset notaatioon liittyvät korjausehdotukset minua pätevämmiltä ovat enemmän kuin tervetulleita.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Narsismin ruokintaa: nuotinnukset



Lähestulkoon kaikki taiteilijat ovat varsin omahyväistä väkeä ja innokkaita loputtomaan märehtimiseen tekeleidensä ympärillä. Jos taiteilijan työ on saanut osakseen jonkinlaista huomiota yleisöltä tai edes vähän apurahaa joltakin säätiöltä, innoissaan olemisen pystyy jotenkin ymmärtämään: teoriassa on mahdollista, että jostakin löytyy henkilö, jota teosten taustoittaminen ja muu oheismateriaali voi jopa kiinnostaa.

Se, että ketään ei kiinnosta, ei kuitenkaan rajoita taiteilijan innokkuutta töidensä parissa märehtimiseen. Ja silloin tämä märehtiminen näyttäytyy ulkopuolisten silmiin säälittävänä, samaan aikaan traagisena ja koomisena itsekeskeisyytenä, täydellisenä ajanhukkana.

Siksi päätin tarttua toimeen ja tehdä juuri niin.

Minulta pyydettiin sointumerkkejä erääseen kappaleeseeni. Sitä tapahtuu äärettömän harvoin, sillä ne harvat tekeleeni, jotka ovat kiinnostaneet ketään, ovat covereita, ja jos joku tahtoo soitella cover-kappaletta, hänen on helppo hakea originaaliin nuotit kirjastosta tai sointumerkit ja tabulatuurit netistä. Tällä kertaa kyse oli kuitenkin omasta sävellyksestäni, joten soinnut ja nuotit olivat olemassa vain päässäni.

Minulla olisi mennyt kaksi minuuttia sointumerkkien lätkimiseen tekstitiedoston yhteyteen, mutta päätinpä huvikseni tehdä kappaleesta kunnollisen nuotinnuksen, koska miksi ei?

Siitä se idea sitten lähti… Kenties alankin aikani kuluksi tehdä lisää nuotinnuksia omista kappaleistani. Siinähän ei tietenkään ole mitään järkeä, koska keskimäärin niitä ei edes kuuntele kukaan puhumattakaan siitä, että joku tahtoisi esittää niitä, mutta toisaalta, entä sitten? Kun elämässään on siinä tilanteessa, ettei minkään tekeminen ole tuottavaa, niin sama kai siinä on vaikka harjoitella nuotinnusohjelman käyttöä, notaatiota ja sovitusten tekoa.

Nuottipaperille siirrettynä huonokin biisi sitä paitsi näyttää hienolta, oikeammalta. Voi ainakin kuvitella olevansa ihan oikea artisti ja relevantimpi kuin onkaan, kun aikaansaannoksistaan on nyt olemassa jopa kirjallisia dokumentteja!

Se näyttää uskottavalta, ainakin jos ei osaa lukea nuotteja...

tiistai 25. lokakuuta 2016

Tein työllistymistä edistävän päätöksen



Olen tässä kesän ja syksyn mittaan tehnyt joitakin työhakemuksia. Määrä ei ole kovin suuri, sillä käydessäni säännöllisesti läpi avoimia työpaikkoja läheskään joka kerta vastaan ei tule yhtäkään sellaista, johon täyttäisin työnantajan asettamat kriteerit edes jotenkin.

Työkokemusta ei ole eikä koulutukseni pätevöitä mihinkään, joten kaikki sellaiset työpaikat, joihin vaaditaan joko jotakin koulutusta tai työkokemusta, ovat olleet poissa laskuista. Jäljelle jäävissäkin yleensä sitten vaaditaan ties mitä työturvallisuuskortteja tai hygieniapasseja, joita minulla ei myöskään ole.

Aina silloin tällöin kuitenkin tulee vastaan ilmoituksia, joissa ei vaadita mitään ja joihin vastaaminen tuntuu mielekkäältä. Tällöin olen laittanut hakemuksen vireille.

Yleensä mitään vastausta ei tule. Toisinaan saan automaattivastauksen valinnan kohdistumattomuudesta minuun. Harvakseltaan pahoitteluissa on mukana myös masentavia tilastoja: erääseen paikkaan otettiin kolme työntekijää, ja hakijoita oli yli 600. (Olin ajatellut, että jos hakijoita olisi enintään viisi, niin minulla voisi olla vielä mahdollisuuksia: ehkä yksi heistä olisi tunnettu ja tuomittu rikollinen ja toinen 64-vuotias.)

Nyt olen tehnyt päätöksen, joka edistää työllistymistä ja on hyväksi kansantaloudelle.

En enää lähetä työhakemuksia.

On selvää, etten tule työllistymään mihinkään. Jos kuitenkin lähetän turhia työhakemuksia nolla-CV:lläni ja pilipalikoulutustodistuksillani varustettuna, joku joutuu aina ne lukemaan ja käsittelemään. Jokaisen turhan työhakemuksen käsittely taas vie työnantajan aikaa ja hidastaa omalta osaltaan sen pätevän henkilön työllistymistä, joka – toisin kuin minut – tullaan avoimeen paikkaan valitsemaan.

Kun hakemukseni ei ole näissä paperipinoissa hidastamassa prosessia, työt löytävät nopeammin osaavat ja kykenevät tekijänsä: tehokkuus paranee ja kansantalous kiittää.

Tämä palvelus on vähintä – ja enintä – mitä voin yhteiskunnan hyväksi tehdä.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Pellepelottelubuumi tekee pelosta paitsi aitoa, myös esteettistä ja metaforallista



Viime aikoina olemme saaneet lukea uutisista kiintoisasta ilmiöstä, joka levisi ensin Yhdysvalloista Eurooppaan ja nyt lähiviikkoina jopa Suomeen asti. Salaperäiset ihmisiä ulkona pimeässä pelottelevat pellehahmot lähtivät ilmeisesti ainakin osittain liikkeelle Stephen Kingin romaaniin perustuvan It-minisarjan tulevan elokuvaversioinnin markkinoinnin merkeissä.

Kuten tällaisilla ilmiöillä on usein tapana, touhu alkoi kuitenkin nopeasti elää omaa elämäänsä ja (mahdollinen) alkuperäinen sissimarkkinointifunktio jäi unholaan. Nyt ihmiset pukeutuvat pelleiksi ja lähtevät pelottelemaan lapsia ja ihmisiä kaduilla ilman sen kummempaa syytä tai merkitystä kuin se, että se on hauskaa.

En osaa aina päättää, olenko moralisti vai nihilisti. Moralisti minussa nousee esille aina silloin, kun jotakin tiettyä ryhmää – etnistä, seksuaalista tms. – pelotellaan, ahdistellaan ja vainotaan. Kun vaino on jonkin aatteen ja ideologian motivoimaa ja perustuu ajatukseen siitä, että jokin ryhmä on muita ylempänä tai alempana, moraaliviisarini värähtää mutta estetiikkaviisarini ei. Tällainen välinearvona käytetty pelko on vain banaalia.

Sitä vastoin kaikessa sellaisessa satunnaisessa pelossa ja kärsimyksessä, joka ei lainkaan valikoi kohteitaan, on mielestäni jotakin kaunista ja itsessään arvokasta. Silloin aiheutettu tuska ja ahdistus ovat luonteeltaan absurdia, kaoottista, arvaamatonta, merkityksetöntä ja turhaa – niistä tulee metafora koko elämälle. Ja koska sattumanvaraisesti aiheutetun pelon ja väkivallan kaikki muut merkitykset ovat ei-merkityksiä eli syntyvät siitä, ettei merkitystä ole, toiminnan ainoaksi todelliseksi merkitykseksi jää jäljelle niiden esteettinen funktio: järjettömän pelon, ahdistuksen ja kärsimyksen elämänmakuinen kauneus.

Kunnon pelle ei valitse kohteitaan; pelle tapaa juuri ne, jotka pimeällä tiellä sattuvat kohdalle osumaan. Eikä kohtausta ole ennalta käsikirjoitettu, vaan mitä tahansa voi ja saa tapahtua. Vain silloin tapaamisen satunnaisesta järjettömyydestä ja sen herättämistä aidoista tunteista ja reaktioista voi syntyä todellista, elämän kipeistä realiteeteista vieraantumatonta taidetta.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Ihmisvihaajan logiikkani vastustaa Guggenheimia vaiheittain esitettynä



Solomon R. Guggenheimin säätiö perustettiin Yhdysvalloissa vuonna 1937 edistämään abstraktin, ei-esittävän (esim. abstrakti ekspressionismi) taiteen asemaa.

Tällaisen taiteen tukemiselle oli Yhdysvalloissa vahva poliittinen tilaus, sillä toisin kuin usein vasemmistolaisesti latautuneet yhteiskunnallisesti kantaaottavat taideteokset, abstrakti taide oli yhteiskunnallisesti täysin vaaratonta, merkityssisällöltään olematonta – ja siten oikeistokapitalistista järjestelmää ylläpitävää.

Guggenheimin taidemuseot tukevat ja noudattavat edelleen näitä kapitalistisia periaatteita.

Taiteeseen käytettävä julkinen rahoitus on pitkälti nollasummapeliä: jonkin kohteen saama ylimääräinen rahoitus on aina joltakin toiselta pois.

Niinpä Guggenheimille annettava julkinen rahoitus on poissa yhteiskunnallisesti kantaaottavasta taiteesta.

Yhteiskunnallisesti kantaaottava taide puolestaan kyseenalaistaa vallanpitäjiä ja edistää vallankumouksellista toimintaa.

Vallankumouksellisesta toiminnasta seuraa sotaa ja väkivaltaa.

Sodasta ja väkivallasta seuraa kuolemaa.

Ihmispopulaation vähentäminen on aina hieno ja kannatettava tavoite.

Niinpä Guggenheimia ei pidä rahoittaa julkisesti.