lauantai 25. maaliskuuta 2017

Bumtsibumia ilman ääniä



Päätin vilkaista, keitä on tänään esiintymässä uudessa Bumtsibumissa, ja ensimmäisestä Google-hakutuloksesta silmääni osui jotakin kummallista.

 
Joku voisi luulla, että kaikista maailman tv-ohjelmista juuri musiikkivisailun tekstittäminen kuuroille ei välttämättä olisi ykkösprioriteettina. Sitten kuitenkin huomasin, että jakson vieraina ovat sekä nenä-änisijä Sanni että jo kappaleidensa studioversioiden laulumaneereilla fyysistä pahoinvointia aiheuttava ja livenä sen kukkuraksi vielä nuotinvierustatkin systemaattisesti läpi koluava Ellinoora. Niinpä ohjelman katsomismahdollisuus ilman ääniä pelkän tekstityksen kera on Maikkarilta hyvin huomaavaista myös muille kuin kuulovammaisille.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Diskurssien sota ja sen voittajat ja häviäjät



Olen tässä blogissa kirjoittanut aiemminkin omakohtaisesta pettymyksestäni humanistisiin tieteisiin (ja lisännyt näihin päivityksiin asiasanan, jotta henkilön, joka tahtoo käyttää tekstejäni humanistisia tieteitä vastaan, olisi helpompi löytää ne). Tässä vielä yksi päivitys aiheesta, vielä yksi lisäsyy pettymykseeni. Katsoessani Suomen tilaa vuonna 2017 olen tullut siihen tulokseen, että kyseiset tieteet ovat epäonnistuneet tärkeimmässä asiassa, jonka vuoksi ne ovat olemassa.

Kun humanistilta* kysytään perustelua, miksi hänen puuhastelunsa kuplassaan on relevanttia (ja siksi julkisen tuen arvoista), vaikka se ei tuota taloudellisesti yhtikäs mitään, tämä saattaa vedota siihen, että humanistinen tutkimus on itsessään arvokasta. Jos perustelu jää tähän, se on käytännössä ”mun pitää saada rahaa koska mä haluun” eli jokseenkin ontuva, joten huomattavasti paremmalta kuulostaa edellistä pidemmälle viety argumentti, jonka mukaan humanismilla on tärkeä tehtävä yhteiskunnan henkisten arvojen – joita ei rahassa voi mitata, mutta jotka silti ovat ensiarvoisen tärkeitä – vaalimisessa.

Väitän, että humanistit ovat epäonnistuneet tässä tehtävässään. Jokainen huomaa, että yhteiskunnan arvot kovenevat päivä päivältä, eikä humanistien kädenjälkeä näy missään. Nyt kelkan kääntäminen lienee jo myöhäistä, mutta missä nämä henkisten arvojen vaalijat olivat ja mitä tekivät silloin, kun asialle olisi ehkä vielä voinut tehdä jotakin?

Surullisinta asiassa on se, että humanistit ovat hävinneet pelin jopa omalla kotikentällään: diskurssien eli puhetapojen välisessä sodassa. Humanistien pitäisi olla paitsi eettisiä, suvaitsevaisia ja kauttaaltaan hyviä ihmisiä, mutta sen lisäksi myös kielen ja viestinnän tutkijoita ja ammattilaisia. Heidän vastustajansa taas… no, eivät keskimäärin ole niin koulutettuja ja teoreettisesti orientoituneita.

Silti 2000-luku on ollut rasistisen uuskielen riemujuhlaa. Jo viime vuosikymmenellä nähtiin, miten alkuaan positiivisiksi tarkoitetut termit, kuten ”kulttuurin rikastaminen”, onnistuttiin maahanmuuttokriittisissä piireissä kääntämään ironisesti päälaelleen sillä seurauksella, ettei kukaan näiden piirien ulkopuolellakaan voinut enää puhua kulttuurin rikastamisesta joutumatta naurunalaiseksi. Maahanmuuttokriittinen diskurssi otti erävoiton.

Tästä eteenpäin homma onkin ollut yhtä maali-iloittelua kentän toiseen päähän. Tuoreimpana esimerkkinä maahanmuuttokriittisen puhetavan yleistymisestä ja normalisoitumisesta on ”suvakki”-termin leviäminen MV-roskasta ja nupintutisuttajien mölinästä myös (ainakin tätä ennen) vakavasti otettavan median käyttöön. Sanojen lisäksi maahanmuuttokriittisten rakentama käsitteellistäminen ja kategorisointi terminologian takana on hyväksytty sellaisenaan osaksi todellisuutta. ”Suvakki”-olkiukosta on onnistuttu luomaan keskusteluun ”toinen ääripää”, mikä on absurdia. Toinen ääripää tekee tuhopolttoja, pahoinpitelee ihmisiä keskellä kirkasta päivää ja vainoaa mielestään väärin ajattelevia verkossa ja sen ulkopuolella armottomasti, mutta ”suvakin” käsitteen avulla ihmisoikeuksien ja inhimillisyyden puolustajat on onnistuttu tuomaan keskustelussa samalle viivalle rasistisen roskajoukon kanssa.

On enää vain ajan kysymys, milloin ”matu”-termi löytää ensimmäisen kerran tiensä valtamedian sanavarastoon.

Diskurssien sota on siis maahanmuuttokriittisten yksipuolista näytöstä, vaan mitä tekevät humanistit, joiden leipälajia juuri tällaisten juttujen pitäisi olla? Eivät mitään. Heidän yrityksensä muokata kielen avulla todellisuutta näyttävät melko vaisuilta. Jotakin ”mies- ja naisoletettua” ja vastaavia outoja uudissanoja yritetään vähän ajaa yleiseen kielenkäyttöön sukupuolivähemmistöjen tasa-arvon parantamiseksi, mutta eipä siitäkään oikein mitään tule.

On siis vain kaksi vaihtoehtoa. Joko humanistinen ajatus siitä, että kielellä pystyisi muovaamaan todellisuutta, on vahvasti liioiteltu, ja käytännössä todellisuus muovaa aina kieltä paljon enemmän kuin päinvastoin. Jos asia on näin, rasistinen diskurssi voittaa siksi, että enemmistö ihmisistä on joko rasistisia tai vain riittävän välinpitämättömiä, koska asia ei kosketa heitä itseään. Kieli muuttuu enemmistön ehdoilla ja heijastelee yleistä ajanhenkeä, eikä sitä voi valistuneesti ohjata ylhäältä sen enempää oikeaan kuin vääräänkään suuntaan. (Eikä ”miesoletettu” koskaan leviä kuplan ulkopuoliseen käyttöön, koska suurimmalle osalle ihmisistä sukupuolten määrittely ja olettaminen eivät ole eivätkä tule olemaan ongelma.)

Toinen vaihtoehto on se, että kielellä hallitseminen on kuin onkin mahdollista, ja kielipelissä onkin kyse siitä, kuka hallitsee sen parhaiten. Siinä tapauksessa humanistinen oletus kielestä todellisuuden rakentajana on oikea, mutta jopa rasistinen matua ja suvakkia neuroottisesti huuteleva roskajoukko osaa kielellä vaikuttamisen paremmin kuin korkeasti koulutetut ammattilaiset.

Kumpikaan vaihtoehto ei mairittele humanisteja tai vakuuta minua siitä, että he olisivat kovinkaan tarpeellisia yhteiskunnassa. 

* On tietenkin olemassa myös humanisteja, jotka osaavat ja tekevät jotakin arvokastakin, kuten kääntäjät ja opettajat. Heidän merkitystään yhteiskunnassa ei voi kiistää: tämä teksti käsittelee itseni kaltaisia mitään hyödyllistä ja tuottavaa osaamattomia humanisteja, joille ei ole yliopiston ulkopuolisilla työmarkkinoilla mitään kysyntää.

torstai 24. marraskuuta 2016

Nuotinnus kappaleesta, jota ei vielä ole olemassa: Abortti



Tällä hetkellä ei ole rauhallista aikaa omien kappaleiden äänittelylle, joten päätin kokeilla jotakin uutta. Yleensä kun teen musiikkia, en missään vaiheessa kirjoita ylös muuta kuin sanat: sekä sävel että sovitus syntyvät päässäni soitellessani ja hioutuvat lopulliseen muotoonsa äänitysprosessin aikana.

Nyt, nuotinnuksesta innostuneena (ks. ed. blogipäivitys), päätin kokeilla, mitä tapahtuisi, jos kehittelisin kappaleidean nuotiksi ennen kuin olen äänittänyt siitä tahtiakaan. Niille faneilleni, jotka osaavat lukea notaatiota, tämä tarjoaa mahdollisuuden päästä käsiksi CR&KK-kappaleeseen, jota ei (ainakaan vielä) ole olemassa. (Klikkaa nuotteja nähdäksesi ne suurempina tai lataa ne .pdf-muodossa täältä.)



Lukija voi kuvitella ja kuulla kappaleen päänsä sisällä – ja sitten, kun joskus saan jotakin äänitettyäkin, tarkastella, vastasiko nuotin perusteella kuviteltu näkemys kappaleesta lainkaan sitä, mikä lopulta toteutui. Ehkä yliarvioin sen, voiko tällainen kiinnostaa ketään blogissa, joka vilkkaampanakin päivänä tilastoi n. 20 lukukertaa, niistäkin puolet botteja. Mutta itse ainakin olisin hyvin innoissani, jos jokin seuraamani artisti tai -bändi julkaisisi jonkin kappaleensa ensin nuottina ja vasta myöhemmin audiona! Silloin kappaleen voisi kokea ja löytää kahdella tavalla: ensin omallaan ja sitten sellaisena kuin esittäjä sen halusi. (Artistit ja bändit: miksette tee tätä?)

Tietenkin äänittäessä voi tapahtua kaikenlaista, sillä asioilla on tapana problematisoitua matkalla paperilta kohti konkretiaa: saatan muokata hieman melodiaa, yksittäisiä sanoituksen kohtia, rakennetta… mutta nyt ainakin alkuidea ennen tuota vaihetta on dokumentoitu. Saa nähdä, mukaileeko lopputulos sitä 98-prosenttisesti vai paljon vähemmän.

P.S. On tämän julkaisuun tässä muodossa kyllä myös yksi käytännön syy, nimittäin se, että olen myös nuotinnuksien tekijänä samanlainen itseoppinut amatööri ja kyherö kuin kaikessa muussakin: niinpä kaikenlaiset notaatioon liittyvät korjausehdotukset minua pätevämmiltä ovat enemmän kuin tervetulleita.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Narsismin ruokintaa: nuotinnukset



Lähestulkoon kaikki taiteilijat ovat varsin omahyväistä väkeä ja innokkaita loputtomaan märehtimiseen tekeleidensä ympärillä. Jos taiteilijan työ on saanut osakseen jonkinlaista huomiota yleisöltä tai edes vähän apurahaa joltakin säätiöltä, innoissaan olemisen pystyy jotenkin ymmärtämään: teoriassa on mahdollista, että jostakin löytyy henkilö, jota teosten taustoittaminen ja muu oheismateriaali voi jopa kiinnostaa.

Se, että ketään ei kiinnosta, ei kuitenkaan rajoita taiteilijan innokkuutta töidensä parissa märehtimiseen. Ja silloin tämä märehtiminen näyttäytyy ulkopuolisten silmiin säälittävänä, samaan aikaan traagisena ja koomisena itsekeskeisyytenä, täydellisenä ajanhukkana.

Siksi päätin tarttua toimeen ja tehdä juuri niin.

Minulta pyydettiin sointumerkkejä erääseen kappaleeseeni. Sitä tapahtuu äärettömän harvoin, sillä ne harvat tekeleeni, jotka ovat kiinnostaneet ketään, ovat covereita, ja jos joku tahtoo soitella cover-kappaletta, hänen on helppo hakea originaaliin nuotit kirjastosta tai sointumerkit ja tabulatuurit netistä. Tällä kertaa kyse oli kuitenkin omasta sävellyksestäni, joten soinnut ja nuotit olivat olemassa vain päässäni.

Minulla olisi mennyt kaksi minuuttia sointumerkkien lätkimiseen tekstitiedoston yhteyteen, mutta päätinpä huvikseni tehdä kappaleesta kunnollisen nuotinnuksen, koska miksi ei?

Siitä se idea sitten lähti… Kenties alankin aikani kuluksi tehdä lisää nuotinnuksia omista kappaleistani. Siinähän ei tietenkään ole mitään järkeä, koska keskimäärin niitä ei edes kuuntele kukaan puhumattakaan siitä, että joku tahtoisi esittää niitä, mutta toisaalta, entä sitten? Kun elämässään on siinä tilanteessa, ettei minkään tekeminen ole tuottavaa, niin sama kai siinä on vaikka harjoitella nuotinnusohjelman käyttöä, notaatiota ja sovitusten tekoa.

Nuottipaperille siirrettynä huonokin biisi sitä paitsi näyttää hienolta, oikeammalta. Voi ainakin kuvitella olevansa ihan oikea artisti ja relevantimpi kuin onkaan, kun aikaansaannoksistaan on nyt olemassa jopa kirjallisia dokumentteja!

Se näyttää uskottavalta, ainakin jos ei osaa lukea nuotteja...

tiistai 25. lokakuuta 2016

Tein työllistymistä edistävän päätöksen



Olen tässä kesän ja syksyn mittaan tehnyt joitakin työhakemuksia. Määrä ei ole kovin suuri, sillä käydessäni säännöllisesti läpi avoimia työpaikkoja läheskään joka kerta vastaan ei tule yhtäkään sellaista, johon täyttäisin työnantajan asettamat kriteerit edes jotenkin.

Työkokemusta ei ole eikä koulutukseni pätevöitä mihinkään, joten kaikki sellaiset työpaikat, joihin vaaditaan joko jotakin koulutusta tai työkokemusta, ovat olleet poissa laskuista. Jäljelle jäävissäkin yleensä sitten vaaditaan ties mitä työturvallisuuskortteja tai hygieniapasseja, joita minulla ei myöskään ole.

Aina silloin tällöin kuitenkin tulee vastaan ilmoituksia, joissa ei vaadita mitään ja joihin vastaaminen tuntuu mielekkäältä. Tällöin olen laittanut hakemuksen vireille.

Yleensä mitään vastausta ei tule. Toisinaan saan automaattivastauksen valinnan kohdistumattomuudesta minuun. Harvakseltaan pahoitteluissa on mukana myös masentavia tilastoja: erääseen paikkaan otettiin kolme työntekijää, ja hakijoita oli yli 600. (Olin ajatellut, että jos hakijoita olisi enintään viisi, niin minulla voisi olla vielä mahdollisuuksia: ehkä yksi heistä olisi tunnettu ja tuomittu rikollinen ja toinen 64-vuotias.)

Nyt olen tehnyt päätöksen, joka edistää työllistymistä ja on hyväksi kansantaloudelle.

En enää lähetä työhakemuksia.

On selvää, etten tule työllistymään mihinkään. Jos kuitenkin lähetän turhia työhakemuksia nolla-CV:lläni ja pilipalikoulutustodistuksillani varustettuna, joku joutuu aina ne lukemaan ja käsittelemään. Jokaisen turhan työhakemuksen käsittely taas vie työnantajan aikaa ja hidastaa omalta osaltaan sen pätevän henkilön työllistymistä, joka – toisin kuin minut – tullaan avoimeen paikkaan valitsemaan.

Kun hakemukseni ei ole näissä paperipinoissa hidastamassa prosessia, työt löytävät nopeammin osaavat ja kykenevät tekijänsä: tehokkuus paranee ja kansantalous kiittää.

Tämä palvelus on vähintä – ja enintä – mitä voin yhteiskunnan hyväksi tehdä.